2 Unelmapesti

 

2 LUKU

Kun olin valmistunut, ilmoitin Lounelan terveysaseman johtavalle lääkärille olevani olemassa. Aiempi terveyden edistämisen yhdyshenkilön toimi oli jäädytetty säästösyistä, jo silloin säästettiin. Se oli ainoa poikkitieteelliseen koulutukseeni soveltuva toimi pienellä paikkakunnalla. Perheeni jalat olivat tiukasti kiinni omakotitalossa ja miehen hyvässä työpaikassa, joten rakentaisin elämääni joka tapauksessa Lounelaan, vaikkei aivan koulutusta vastaavaa työtä löytyisikään. Onnistuinkin saamaan eräästä hankkeesta osa-aikaista mutta vakituista terveystutkimustyötä.

 

Vuoden kuluttua puhelin kuitenkin pirahti, Lounelan terveysaseman lääkäri Ville ja osastonhoitaja Raila kutsuivat minut sopimaan hyvin laaja-alaisesta terveyden edistämisen koordinaattorin osa-aikaisesta työstä. Toimi oli otettu jäistä sulamaan. Asiat elämässäni loksahtivat kohdalleen.

 

Villellä ja Railalla oli aikaansa edellä oleva näkemys terveyden edistämisestä. Kuultuaan koulutukseni monipuolisuudesta he räätälöivät minulle ainutlaatuisen toimenkuvan. Terveyden edistämisen koordinaattorin toimi nähtiin kauaskantoisena sijoituksena tulevaisuuteen menoerän sijasta. Pääpaino oli laaja-alaisessa vaikuttamistehtävässä. Edustaisin Lounelan terveysasemaa alueen kuntien ja Lounelan omissa yhteistyöryhmissä, vetäisin terveysaseman terveyden edistämisen työryhmiä, päivittäisin henkilökunnan osaamista, jalkauttaisin uudet suositukset arkeen, vetäisin terveitten elämäntapojen ryhmiä, osallistuisin terveystapahtumiin ja pitäisin ajan tasalla potilasoppaat. Koska minulla oli terveydenhoitajan koulutus, sovimme, että tekisin myös suuren diabetesriskin omaavien työttömien terveystarkastuksia, jotta säilyttäisin otteen käytännön potilastyöhön. Potilastyötä tekisin kuitenkin vain vähän, potilasmäärällä työtäni ei arvioitaisi.

 

Elettiin laman jälkeisiä aikoja. Ville tarjosi ruhtinaallista kolmea työpäivää viikossa määräaikaisena ja vaivan palkaksi kahvirahoja. Työaikatarjous oli naurettava juuri räätälöidyn toimenkuvan laajuuteen nähden, mutta eipä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua ja rajata työ tiukasti. Samaan hengenvetoon Ville piti toista vakityötäni terveysalan opiskelijoiden hanttihommana, mutta enhän minäkään pelkästä työnilosta elänyt. Perheessämme oli kolme pikkupoikaa. Raila toivotti kauniisti, että terveyden edistämisen koordinaattorin työ olisi minulle mielekästä työtä. Sitä se oli, toimenkuva oli napakymppi opintoihini ja mielenlaatuuni nähden. Alkoi rimpuilu kahden osa-aikatyön ja kolmen lapsen yhtälössä.

 

Raila antoi minulle avaimet ja kävelykierroksen terveysasemalla. Työhuoneessa oli pöytä ja tuoli, pöytäpuhelin ja tietokone. Näillä neljällä välineellä rakensin kivi kiveltä imperiumini, jonka joka kolkan tunsin, olin sen itse muurannut ja aloin sitä hellästi hoivata. Raila ei olisi antanut minulle tietokonetta, mutta Ville esimiehenäni päätti, että nuori ihminen tarvitsi tietokoneen. Työnteko muuttui juuri niihin aikoihin nopeasti ja muutaman vuoden päästä tietokoneen tarvitsivat vanhatkin. Juuri ennen eläkkeelle jääntiä moni joutui opettelemaan tietokoneen käytön ja tietokonenörtit seisoivat heidän selkänsä takana turvana, ettei kone sekoaisi väärän näppäimen painaisusta.

 

Elämä oli rikasta pienten lasten äidillä muutoinkin, mutta työ toi aikuista ylpeyttä monen elämän alueen hanskaamisesta, perheestä ja potilaista huolehtimisesta, hyvinvoinnin luomisesta lääkkeettömin keinoin ja ihmisten tervehtymistarinoista. Eräänä aamuna teknisen miehet näpräsivät oveni pieleen nimikylttiä. Terveyden edistämisen koordinaattori Tuulikki Seppä. Tunsin itseni aikuiseksi.

 

Ville teki reilusti selväksi, etten saisi koskaan kokoaikatyötä enkä kollegaa. Kahden osa-aikatyön repimänä äitinä jätin kuitenkin pian vakityön pois terveysaseman epävakinaisen kolmipäiväisen huipputoimen vuoksi ja oli vaan uskottava, että onnistuisin näytön paikassani. Lujaa uskoa se vaati etenkin, kun olin kuullut, että edeltäjäni jäljiltä toimea pidettiin terveysaseman turhimpana. Hankala ihminenkin hän oli ollut. En ollut huolissani, minä olin ihan toista. Harmi kun oli ihmisiä, jotka pilasivat ammattikunnan maineen.

 

Vuosien vaihtuessa minua haluttiin yhä enemmän. Lopulta Ville suostutteli toisen yksikön ostamaan minua ja sain kokopäivätyön. Olin onnistunut. Pojat lähtivät kouluun samoihin aikoihin, joten asiat etenivät kuin unelmissa. Tiukille se kuitenkin meni, lama hyökkäsi puskista seuraavana päivänä. Koeaikani oli venähtänyt suht pitkäksi, mutta minä olin kelvannut. Norkoilu Villen ja Railan ovenpielissä sönkkäämässä töistäni tuotti lopulta tulosta. Lauri-proffan visio tulevaisuuden alasta ei kuitenkaan vielä ollut koittanut.

 

Terveysasema oli ihmisen kokoinen. Ihmisen kanssa pääsi juttuun, ihminen oli ihmisessä kotona ja ihmistä kuunneltiin. Ihmisten kohtaamista ja ystävystymistä tapahtui vuosien saatossa. Oli vielä aikaa jututtaa työkaveria ja kysyä, mitä hänelle kuului. Väki mahtui yhden katon alle. Tunsin jokaisen työntekijän ainakin kasvoilta, melkein kaikki tervehtivät kaikkia. Etunimeltä toisemme tunsimme huoltomies-Leksasta ylihoitaja-Mimmiin. Kun asiat hoidettiin kasvokkain tuttujen kanssa, ne hoituivat avuliaassa ja ystävällisessä hengessä. Koulutushakemuslappu annettiin Hilkka-sihteerin käteen ja hän neuvoi oikeat koodit. Kopiopaperi haettiin Meiju-varastotädiltä, sihteerit tekivät sihteerin työtä ja terveyden asiantuntijat hoitotyötä. Lääkäreitä oli kahdenlaisia, niitä, jotka tervehtivät, ja niitä, jotka tuijottivat lattiaa käytäviä kulkiessaan.

 

Terveysasemalla oli moninainen itsenäistä asiantuntijatyötä tekevien kuppikunta, kaiken maailman maistereita kuului sanoneen pieneltä terveysasemalta tullut lääkäri. Kaikkia muita kuin minua oli useampia. Yhdestä psykologista, Annukasta, tuli yhteisten vuosien myötä läheisin työystäväni. Keskustelut Annukan kanssa veivät minua eteenpäin ammatillisestikin. Yliopiston eväät riittivät tiedon tasolla, mutta yliopistolla ei kerrottu, että terveyden edistämisen koordinaattorinkin työ oli silkkaa psykologiaa, ihmisiin vaikuttamista, vuorovaikutusta ja siihen tarvitsin lisäeväitä. Joskus kävi niin, että moniongelmaiselle työttömälle minä olin se ihminen, jolle hänen oli helpointa puhua. Annoin ihmisen puhua. Annukalta olin oppinut, että vuorovaikutus hoitaa. Olin ihminen ihmiselle, kuuntelin, kun toinen tarvitsi. Tuo viisaus olikin suurimpia työssä oppimiani.

 

Istuuduin vastapäätä Villeä. Hän viittilöi, tulehan tälle puolelle pöytää, helpompi täyttää tämä lomake, ihan tähän viereen, hänellä oli lämmin ote. Minulle jäi hauska muisto. Lomake täytettiin kuin olisin istunut pomon polvella. Työn vaativuuden arvio tehtiin ensimmäistä kertaa.

- Sinähän olet hyvä tässä. Ja tässä. Pistetään tämäkin tuohon parempaan ruutuun.

Sain palkankorotuksen.

 

Elin työurani parhaita vuosia. Jutut menivät parhaiten yksiin samaa arkea jakavien kanssa. Työkavereista tuli sydänystäviä ja illallisvieraita, käytiin lenkillä, keikoilla ja kulttuuritapahtumissa. Vietettiin hauskoja juhlia, tyttöjen illanistujaisia, otettiin liikaa viiniä terveyden edistämisen hengessä. Kerran havahduin, että vaahtosimme kännissä Marevanista puolen yön aikaan. Tultiin perheystäviksi, jaettiin murkkujen murheet, vietettiin lakkiaisia, juhlittiin pyöreitä ja eiköhän aikanaan kanneta toistemme arkutkin.

 

Toimenkuvani oli unelmani, hyödynsin poikkitieteellistä koulutustani monipuolisesti. Oli monia alueita, joissa voisin osaamistani ajan saatossa syventää. Työssä ei ollut samanlaisia päiviä, kun tein yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa. Potilastyön flow kesti ensimmäisestä työpäivästä viimeiseen. Jokainen potilas oli ainutkertainen ja ennalta arvaamaton mahdollisuus. Tapasin riskitesteissä korkean diabetes- ja sydänsairausriskin omaavia työttömiä. Pohdimme helppoja mutta tehokkaita keinoja lisätä askelia päivään, syödä terveellisemmin ja vähentää tupakan ja alkoholin käyttöä. Vierailin erilaisissa ryhmissä tavoittaakseni kerralla paljon ihmisiä. Päiväkotien vanhempainilloissa kävin kertomassa lasten liikuntasuosituksista. Mielenterveyskuntoutujien kanssa mietittiin, miten he voisivat lisätä liikkumista arjessa ja syödä järkevästi mutta helposti terveellisempää ruokaa.

 

Huomasimme Sailan, diabeteshoitajan kanssa, että meillä oli samanlainen näkemys siitä, miten terveyden edistämisen suuret linjat piti hoitaa terveysasemalla ja laajemmin Lounelan kaupungissa. Meistä kasvoi spontaanisti tehokas työpari. Toisen vahvuudet tukivat toisen heikompia alueita. Kehitimme itsenäisesti työtämme. Haistelimme trendejä koko valtakunnasta, kun internet ja sähköposti olivat mullistaneet mahdollisuuden ottaa selvää, mitä muualla asioista ajateltiin ja tehtiin. Kaikkea ei tarvinnut tehdä itse, vaan pystyimme oppimaan muilta toimiviksi todettuja käytäntöjä. Suunnittelimme erilaisia elämäntaparyhmiä ja koulutimme henkilökuntaa niitä vetämään. Raila vain siunasi suunnitelmamme. Pakollisiksi määrättyjen kokousten jälkeen sovitut asiat unohdettiin usein aktiivisesti, mutta spontaani aito tekemisen meininki ei unohtunut kokoushuoneeseen. Se oli puhdasta draivia, olin taas sisäinen yrittäjä, surffasin flown harjalla. Työpäivän päättyessä oli tunne, että monta kivaa asiaa jäi kesken. Ideoita pulppusi ja niitä olisi taas aamulla kiva jatkaa.

 

Myötäinen puhalsi meidät Sailan kanssa ulos terveysasemalta ja levein hartioin kansalaisopiston, liikuntatoimen ja yhdistysten kanssa järjestimme yhdessä terveystempauksia. Sponsoreitakin saimme, kun he näkivät, että tilaisuuksissamme ei istunut vain pari mummoa vaan myös työikäisiä. Sponsorirahoituksen turvin valtakunnan gurut luennoivat henkilökunnallemme päivällä ja yleisölle illalla. Tylsät terveet elämäntavat saivat satojakin ihmisiä liikkeelle kuulemaan terveyden ilosanomaa. Joku kollega tuli liikuntalääketieteen koulutuspäivässä ihmettelemään, miten me sen teimme, gurut luennoivat pienessä Lounelassa. Kokosimme teemapöytiä liikkumisesta, hyvästä ruoasta, alkoholin energiamääristä ja tupakan haitoista. Istuin usein diabetesriskitestin kanssa tapahtumissa ja markettien auloissa ja kalastelin riskipotilaita. Sydänyhdistyksen vapaaehtoiset mittasivat vieressä kolesteroliarvoja. Lounelan liikuntasihteeri esitteli askelmittaria ja liikuntapiirakkaa ja kehotti kyselemään lääkäriltä liikuntareseptiä. Vitsailimme ihmisille, joko lääkäri oli kirjoittanut sydänystävällisiä ruokareseptejä. Terveyttä edistävissä elämäntavoissa oli sellaista mieltä ylentävää taikaa, että porukkamme yhteistyö oli hilpeää ja keveää.

 

Olin saanut antoisan työn, jossa toteutin luovuuttani ja arvojani, ammensin monipuolisesta koulutuksestani osaamista ihmisten hyväksi ja samalla sain siitä syvyyttä omaan elämään ja ihmissuhteisiin. Ihan puskista tuli terveysaseman vuosijuhlassa Vuoden kehittäjä -tunnustuspalkinto minulle ja Sailalle, moniammatilliselle spontaanille työparille, joka oli oma-aloitteisesti lyönyt hynttyyt yhteen sisäisten yrittäjien lailla. Tällaista työotetta Ville ja Raila halusivat. Olin onnistunut näytön paikassani, työni, kyky yhteistyöhön ja aito työnilo oli nähty. Glooriaa saimmekin ylitsevuotavasti, kun toinen hallintokunta seuraavana vuonna palkitsi meidät juhlassaan omalla toimialueellaan Terveenä taivaaseen -liikuntaryhmien suunnittelusta.

 

Olin kuullut sanottavan, että yhteistyö oli vaikeaa. Mitä vaikeaa siinä oli? Ei ainakaan tyttöjen näpertely ollut vaikeaa.