TYÖPAIKKAKIUSATTU

  Sisäinen nujerrettu yrittäjäni hakeutui henkitoreissaan työnohjaajalle. Työnohjaaja oli pöyristynyt siitä, etten ollut kahteen vuoteen tavannut esimiestä eikä tämä tuntenut minua edes ulkonäöltä. Työnohjaaja väitti, että työyksikkö ei voinut toimia täysin ilman esimiestä ja laivani oli tuuliajolla merellä ilman suuntaa. Olin kyllä huomannut, että laivan nokka osoitti milloin Intiaa, milloin Madagaskaria. Työyksikkö toki pystyi toimimaan täysin ilman esimiestäkin, yksikköni oli siitä elävä todiste. Mutta pahoinvointihäirikköä itseään oli alkanut yrjöttää. Työnohjaajan mielestä pahoinvointihäirikkörukan positiivista ajattelua oli riittämiin treenattu. Jaoimme hänen kanssaan ratkaisukeskeisen maailmankatsomuksen, joten eikun ongelmaa ratkaisemaan. Hyvät ihmisethän pyrkivät toimimaan oikein hyvässä maailmassa.   Työnohjaajalla oli oikeus vaatia Olympoksen jumalilta, että esimiehen tuli sentään tavata alaisensa. Työntekijällä ei ollut vastaavaa oikeutta. Joku roti Uuteen Uljaaseenki

  Kurjimukseni oli mennyt liian pitkälle. Seisoin tienristeyksessä ja edessäni oli kaksi tietä. Valitettavasti tilanne ei ollut niin ylellinen, että olisin voinut valita, halusinko taistella vai alistuisinko. Oli pakko ottaa ensiaskel aktivismin tiellä, että pystyisin tekemään työni. Minussa ei ollut jäljellä enää hiventäkään sitä terveyden edistämisen koordinaattoria, joka olin ollut, vaan minusta oli pakotettu esiin pahoinvointihäirikkö, vastarintaliikenainen. Lähdin panemaan kampoihin SiruPirulle.   Kirjoitin Olympokselle teurastusmuutosta ja miten monin tavoin SiruPiru vaikeutti työtäni. Jokin muutos tähän oli tultava. Työni muuttuisi Villiksi Länneksi, jos Paukkurauta-Kati stetsonissaan saisi mellastaa eikä kukaan puuttuisi lainsuojattomaan asemaani. Perusluottamukseni oli terve ja vahva, olin kasvanut yliopistosalien demokratiassa ennen Uuden Uljaan autoritariaa. Luotin, että SiruPiru saisi vihdoin pepulleen Olympos-jumalan isänkädestä. Olin tuolloin vielä naiivi lapsi. Luu

  Useimmat muutot soljuivat leppoisasti muuttovuokaavion turvallisessa uomassa. Mutta yksi muutto vyöryi kuin tsunami yli uoman äyräiden. Olin ollut Tampereella koulutuksessa. Seuraavana aamuna työhuoneeni ja kaikki kaapit olivat tyhjät. Totaalisen tyhjät. Oliko muuttaminen minulla jo niin verissä, että olin muuttanut huomaamattani? Näin helppoa muutto ei ollut ennen ollutkaan. Lukittuun potilaspaperikaappiinkin oli murtauduttu, oli käynyt rosvoja. Potilaspaperit olivat teillä tietämättömillä, oli tapahtunut tietosuojarikos. Puhelin kertoi, että perääni oli rimputeltu, mutta en enää pitänyt työpuhelinta mukanani. En enää hötkyillyt pätötyön päältä. Välipitämätön asenne työhön oli tarttuva virus.   Etsin tietoa sieltä, mistä olin tottunut sitä löytämään, puskista, käytäviltä. Pyllistelin pää terveysaseman pensasaidoissa ja etsin. Olinko saanut loton päävoiton, pikapotkut ja pääsisin liiton isoille ansiosidonnaisille? Arvoitus ratkesi. Uusi asukki tunki jo huoneeseeni muuttomiesarm

  Luulin olevani jo kolosseumin syvimmässä viemärissä, mutta pahattarella oli vielä pino yllätyksiä minua varten. Pahatar raahasi minua, alkoi Grande Finale. Irenen jälkeen esimieheksi vaihtui Siru, vastikään aimo kohahduksen pikkukaupungissamme aiheuttanut Gucci-nukke, joka aamuisin päräytti terveysaseman parkkipaikalle moottoripyörällä, ravisti kypärästä esiin tulenliekit. Kokouksiin hän purjehti merkkivaatteissa, lyhyissä hameissa ja helisevissä rannekoruissa. Pian olisin toivottanut komentelevan Irenen sydämellisesti tervetulleeksi takaisin elämääni ja ollut kiltti tyttö, mutta Irene oli karannut vihreille eläkeniityille Uuden Uljaan parsista ja längistä. Puskaradiosta kuulin, että Siru oli hakattu Uuden Uljaan hierarkiahimmelin iäiseen peruskallioon yläpuolelleni ja siinä hän pysyi.   Olisin nauranut, ellei olisi niin kovin itkettänyt. Siru oli kolmikymppinen, väitellyt Helsingissä muutamaa vuotta aiemmin ja tuli nyt kirurgian ylilääkäriksi Uuteen Uljaaseen. Siru oli niin ka