43 Loppuunpalamisen jälkeen uusi elämä

 

Tällä kertaa tiedostin olevani hyvin ratkaisevassa tienristeyksessä. Tällä kertaa en hujottanut rekalla risteyksen läpi kaasu pohjassa rutaten tienviitat, vaan luin viitat huolella. Voisin hukata loppuelämäni vellomalla vihassa ja katkeruudessa tai voisin kääntää niille selän ja elää omaa pientä elämääni. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin saada oikeudenkäynti päässäni päättymään, kun työvahingoittamisvaltuutettu tuhosi asiani päätymisen lakimiehelle. Aina SiruPirun ja Olympoksen tunkeutuessa mieleeni viha nousi nollasta sataan, mutta onneksi useimmiten kykenin sulkemaan sodat ajatuksistani. Oma pieni elämä perheen, ystävien ja mieluisten asioiden parissa maistui raunioillakin sotatantereiden jälkeen. Jollain tavalla olin jopa kiitollinen, että olin saanut nähdä ruman ja pahan maailman hyväsiskoverkostoineen. Jos paha maailma piti olla olemassa, halusin sen myös nähdä. Luopuminen tästä maailmasta ei jonain päivänä olisi niin kovin vaikeaa.

 

Koulupsykologiassa opin, että ihmismieli pyrki aina minän eheyteen. Henkisesti minussa vahvistui zen-rauha. Tein elämässäni jäljellä olevista palikoista niin hyvää kuin pystyin. Nautin perheestä, ystävistä, kirjoittamisesta, elokuvista, ajattelusta, inspiraatiosta, heurekoista, tuoksuvista vaahtokylvyistä, heiluvista peitoista, päiväunista, vapaudesta, stressittömyydestä, minimalismista ja elämästä ilman herätyskelloa, kalenteria, jakkupukua, korkkareita ja rintsikoita. Oli aika elää kuin viimeistä päivää, koska ei ollut syytä odotella huomiseen. Ensimmäistä kertaa elin hetkessä niin kuin aina neuvotaan. Olin seestynyt kuten työsairauslääkäri kerran sanoi.

 

Vaikka olin kerran saanut sopeutumishäiriöisen diagnoosin, olin nyt sopeutunut erinomaisesti uuteen tilanteeseeni. Ei minussa ollut silloin eikä nytkään sopeutumishäiriötä. Ensimmäistä kertaa elämässä oli rajattomasti aikaa ja rauhaa. Pystyin keskittymään siihen, mikä oli tärkeää. Pakonomaisuus elämässä hävisi. Lepäsin, kun piti, ja tein jotain, kun pystyin. Heittäydyin vain olemaan. Vihdoin oli mahdollista ja syytä keskittyä oman hyvän olon vaalimiseen, koska silloin nukuin paremmin ja olin parempi perheenjäsen. Ajattelin ajatuksia, joista minulla ei ollut aiemmin juuri tietoakaan. Tunsin tunteet sellaisina kuin ne tulivat ja olin sinut niiden kanssa. Tutustuin itseeni kuin aivan uuteen ihmiseen. En tiennyt, miten paljon minussa piili positiivisuutta, optimismia, iloa, onnellisuutta ja huumoria turhan menemisen, tulemisen, tekemisen ja olemisen alla. Oli rikkaus tuntea ja kohdata itsensä. Tuntui, että kasvoin parissa vuodessa enemmän kuin vuosikymmeniin. Vapauduin yhteiskunnan paineista ja ajattelin, että näin Luoja oli tarkoittanut ihmisen elämänsä viettävän. Työ oli vienyt minut liian kauaksi itsestäni enkä enää kuullut sisintä ääntäni. Tärkeintä olisi säilyttää aina kosketus ja kuuloyhteys omaan sisimpäänsä. Sitä kautta tapahtunut paradoksaalisesti kääntyi rikkaudeksi ja siunaukseksi elämässäni. Luovuus minussa pääsi valloilleen ja nautin syvästi itselleni tärkeistä asioista. Tunsin, että kaiken jälkeen minulla oli lupa olla itsekäs ja elää vihdoin omilla ehdoillani. Vasta kolme vuotta jälkeen aloin kaivata puuhastelua eli palautua loppuunpalamisesta.

 

Muistivaikeuden kääntöpuoli oli päiväperhon elämä. Unohdin to do -listat enkä juuri katsellut tulevaisuuteeni Elämä ei ollut mennyt suunnitelmien mukaan, joten oli turha murehtia huomista. Paradoksaalisinta oli se, että kuten joillekin muillekin myös minulle loppuunpalaminen lopulta mahdollisti elämäni suurimman unelman toteutumisen. Parasta tietenkin olisi, jos voisi saada sen kaiken, terveyden ja unelmiensa toteutumisen, mutta entisen elämäni rumbassa en olisi pystynyt saavuttamaan sellaista rauhaa, että olisin voinut kirjoittaa romaanejani. Tarinat pulppusivat minusta vaivattomasti kuin ne olisivat olleet sisälläni jo valmiiksi kirjoitettuina. Tein vihdoin sitä, mitä olin aina halunnut kaikkein eniten ja minusta tuli se, mitä olin aina kaikkein eniten halunnut: kirjailija. Olin tehnyt pitkän henkisen matkan. Melkein annoin tapahtuneen anteeksi, kun se mahdollisti minun vihdoin olla taiteilija, rakentaa kaarisillan pimeydestä valoon. Tämän ruman tarinan vangitseminen vain mustetahroiksi paperille oli sen paketoimista ja heittämistä ulos elämästäni. Minulle oli selvää, että jos kirjoittaisin elämäni CV:n, ensimmäinen mainintani olisivat romaanini eikä pahoinvoivan häirikön ura. Kun jonain päivänä katsoisin vuosikymmeniäni taaksepäin, toivottavasti näkisin nämä vuodet taiteilijaelämänä. Oli tärkeää astua ulos uusista aukeavista ovista uuteen maailmaan, jossa edelleen tapahtui ihania asioita. Kuluneet kliseet elämän jatkumisesta ja siitä, että päivään saattoi kulkea vain yön kautta, kävivät toteen.

 

Onneksi työ ei ollut ollut elämäni sisältö enkä ollut määritellyt itseäni sen kautta. Vaikka nautin ihmisten kohtaamisesta ja auttamisesta, työn suunnittelusta ja itsenäisyydestä, SiruPirun suoma "itsenäisyys" oli epäinhimillistä. Olin aina enemmän rakastajatar, äiti, ystävä, puutarhuri, pöytälaatikkorunoilija ja kulttuuriharrastaja. Omanarvontuntoni ei ollut statukseen sidoksissa eikä se vähentynyt työkyvyttömänä. En hävennyt muodonmuutostani. Menettämäni pahoinvointihäirikön tittelin tilalle sain rajattomasti uusia rooleja, minusta oli edelleen vaikka mihin. Ennen potkuja olin jo joku aivan muu kuin potilastietojärjestelmän resurssi.

 

Vuosikausia minua kantoi huojennus siitä, että olin päässyt eroon Uudesta Uljaasta. Annukka kävi viikoittain kysymässä ja kertomassa kuulumiset. Hänelläkin oli nyt aikaa. Hän oli laittanut eläinlääkärin lätkimään, kun tämän suhde SiruPiruun paljastui. Järkytin jopa Annukkaa kertomalla, että sairaana ei ollut ollut niin pahaa päivää, että olisin mieluummin palannut Uuteen Uljaaseen. Ajatuskin Uudesta Uljaasta oli niin vastenmielinen, että tuppasin sen heti pois mielestäni, kun nyt uskalsin vapaasti tuntea tunteeni. Kunpa olisin osannut ja uskaltanut kuunnella itseäni jo työuupuneena. Potkut olivat yksi elämäni paras asia. Työelämä oli käynyt painajaisuneksi. Olisi ollut raskasta elää uutta elämää, jos olisi kaivannut entistä. Onneksi minulla ei ollut muuta kaduttavaa kuin se, etten irtisanoutunut Uudesta Uljaasta todettuani Olympos kyvyttömäksi korjaamaan ongelmansa. En tiennyt, miten vaarallisessa gansterlandiassa elin. Miksi rutiini ja kaupungin ainoasta oman alan työpaikasta kiinni pitäminen oli vahvempaa kuin kuunnella omaa sisäistä ääntä? Oli todella typerää pilata elämänsä tappelemalla organisaatiopetoa vastaan. En ollut uskaltanut edes vakavasti harkita irtisanoutumista, kun pelkäsin, ettemme pärjäisi ilman palkkaani. SiruPirun, Suuren Parantajan, tahallisia rikoksia ihmisyyttä vastaan en enää miettinyt. Hänen kohtalonsa oli hänessä. Karma hoitaisi likaisen työn puolestani.

 

Olin välttänyt mieleni sairastumisen, mutta jäin loppuiäksi pohtimaan, sairastuinko SiruPirun, Suuren Parantajan vuoksi. Oli helppo uskoa, että olin sairastunut mieleni liiasta ylikuormittamisesta, mutta onni oli, etten sairastunut psyykkisesti. Jokin minua vahvempi oli muuttanut kehooni. Työuupumukseni joka tapauksessa oli SiruPirun tahallinen teko, siitä ei päässyt mihinkään.