1 Kesätöissä kasarilla

 

- Älkääkä rasittako itseänne liikaa, huilatkaa välillä, huolehti puistotyöpomo kultaisella kasarilla katsellessaan mullan jyräämistämme.

 

Lukiokaverini oli saanut ajokortin ja olimme edenneet mansikkatytöistä työuran seuraavalle rappuselle. Puistotöissä olimme voineet suoristaa selkämme kivuliaasta kyykystä pystyasentoon. Olimme lampsineet suoraan kravattikaulaisen teknisen johtajan puheille hierarkiaportaista tietämättä. Reipas ote palkittiin ja saimme kesätyöpaikat, joissa aiemmin oli ollut vain poikia. Miksipä emme olisi luottaneet kykyihimme suomalaisen peruskoulun kasvatit. Olimme yhtä hyviä kuin kuka vaan, kyllä me pärjäisimme.

 

Kesäloman ensimmäisenä maanantaiaamuna kello seitsemän saimme käteemme vesurit. Ystäväni maatilan tyttönä osasi sitä käyttää, mutta minulle maalikylän tytölle se oli uusi kapistus ja taito. Ryteikkö alkoi kaatua. Eihän se hääppöistä hommaa ollut, mutta työporukka oli kiva ja silloinhan töissä oli kivaa. Vieläkin vatsa muistaa kirpakalla väänteellä lauantaimakkaraleivät ja puolukkamehun.

 

Työporukassa oli Ari, joka säväytti monella tapaa. Läppä lensi, sydämiäkin singahteli, liikenteenjakajat kukitettiin petunioin. Ari oli osaava ja tekevä. Syvimmän säväyksen teki hänen asenteensa tehdä hyvin, kuin olisi itselleen tehnyt. Myöhemmin ymmärsin, että meidän hommassa oli flowta ennen kuin flowsta puhui kukaan. Ari ja me tytöt vanavedessä olimme luonnostaan sisäisiä yrittäjiä. Vaivihkaista yritystä ei puuttunut, mutta Aria en onnistunut vamppaamaan. Hänestä tuli sähköasentaja. Tapasin hänet kerran myöhemmin, tälle miehelle työttömyyden vaivaamalla pienellä paikkakunnallakin riitti elantoa noukkien muru sieltä ja toinen täältä.

 

Liekö Arin vaikutusta, että menin naimisiin samanmoisen miehen kanssa. Miehellä oli jalat kiinni Lounelan kaupungissa, omakotitalo ja työpaikka atk-firmassa. Olisin saattanut päätyä Helsinkiin oikeustieteelliseen, jos olisin pysynyt sinkkuna, mutta olin rakastunut hupakko ja lähioppilaitosten opintotarjonta ratkaisi sellaiset pikkuasiat kuin ammatinvalinnan ja 40 vuoden työkakun. Se oikea löytyikin helposti ihan tunnepohjalta. Opiskelin terveydenhoitajaksi ja jatkoin yliopistossa terveystieteiden ja liikuntalääketieteen opintoja. Terveyden edistäminen oli sielua ja henkeä myötäilevä polku parempaan maailmaan, ongelmien ehkäisyä jo ennen niiden syntymistä, parantamista ilman lääkkeitä ja lääkkeiden kaverina.

 

Lauri-proffa avajaispuheessaan visioi, että terveyden edistäminen oli tulevaisuuden ala. Hänellä oli oraakkelin lahja - vai oliko. Yliopisto oli avoimien ovien runsaudensarvi. Minä pystyin mihin vaan, maailma oli minua ja meitä kaikkia varten. Olimme kaikki arvokkaita, tasavertaisuuden valheellinen illuusio. Istuimme ensimmäisenä syksynä kaikki fuksit valtavassa luentosalissa kansanterveystieteen peruskurssilla ja kaikki alat olivat tarpeellisia terveyden moniammatillisessa maailmassa.