11 Sotakirves kaivettu esiin

11 LUKU 


Eräänä päivänä uusi esimies Irene oli ehtinyt tutustua pahoinvointikoordinaattorin työn tunnuslukuihin. Hän vaan avasi työhuoneeni oven koputtamatta ja huusi suoraa huutoa ovelta, miten minulla oli niin vähän potilaita. Odotusaula raikasi. Piti hän varmaan sen varan, ettei aulassa ollut potilaita kuulemassa, mitä suljettujen ovien takana tässä talossa tapahtui.

 


Terveydenhuollossa potilastyötä ei tarvinnut selitellä, mutta kaikkea muuta työajan käyttöä piti. Potilastietojärjestelmään syntyi monta suoritusmerkintää tunnissa, kun pitkäaikaistyöttömiä kävi liukuhihnalla verenpaineen mittauksessa, mutta ei yhtään, kun valmisteli tilaisuutta jonkin yhdistyksen 30 hengelle. Villen ja Railan näkemykset eivät olleet periytyneet Uuteen Uljaaseen. Irene ei tuntenut pahoinvointikoordinaattorin toimenkuvaa, mutta toki hänen lähestymisensä kuului olevan kelpo käytäntö Uudessa Uljaassa. Yksinäisenä sutena en kuitenkaan suostunut kaventamaan järkevää toimenkuvaani vain alistuakseni toisesta maailmasta tulleen besserwisserin edessä, vaikka työntekijän ehdoton alistuminen esimiehen tietämättömyyteen oli Uuden Uljaan uusia käytäntöjä. Sotakirves oli kaivettu esiin.

 


Pitkässä juoksussa Irene oli kylläkin ainoa esimies, joka koskaan yritti tutustua työhöni. Hän kysyi, muut olettivat tai eivät edes olettaneet. Hänen alaisuudessaan toteutuivat työnantajan lakisääteiset velvollisuudet, oli työkokouksia, tiedottamista ja kehityskeskusteluja. Hän toimi oikeamielisesti, mutta samaan aikaan Uutta Uljasta runnottiin linjakkaaseen ruotuun ja hänen täytyi olla kovan paineen alla. Leppoisa heinäpeltoelelyni loppui sillä erää. Toisia meistä, esimiehiä ja yksintyöskenteleviä, riepoteltiin armottomasti, kun taas moni rivityöntekijä pysyi esimiehensä helmoissa suojassa hallin hampaalta.

 


Sähköposti tykitti komentotulta, joka pyrki voimallisesti viemään työni Irenen tuntemaan raamiin. Posti syyti vastuuhenkilönimityksiä tehtäviin, joista en ymmärtänyt mitään, joita sihteerit olivat aiemmin hoitaneet. Yritin keskustella nimitysten järjettömyydestä, mutta Irene vaan säkätti, että tämä oli nyt sitten tätä. Hän oli tosi ärhäkkä. Minusta tehtiin viimeisen päälle yksikköni osastonhoitajaa ilman työohjeita ja osastonhoitajakokouksia. Minulla oli oma budjetti, selvittäisin siihen siivous- ja atk-kulut, söisin mammuttiorganisaation yhden työntekijän kokoista pahoinvointikoordinaattoriresurssia vieläkin pienemmäksi sihteerien pois potkimiseksi. Enää ei puhuttu uusia tehtäviä jaettaessa osaamisen varmistamisesta tai mitä aiempia tehtäviä jäi pois, mitään ei jäänyt pois. Tämä yhtälö oli muuttumassa korkeammaksi matematiikaksi, mahdottomaksi tehtäväksi.

 


Irenen komennoissa ei ollut järjen häivää. Kerran sain iltapäivällä neljältä sähköpostilla tehtäväksi esittää seuraavana aamuna kello kahdeksan kokouksessa toimenkuvani. Mies oli työmatkalla, mummu Marmariksessa ja pojat piti hakea iltapäivähoidosta. Kerran minun piti ilmoittaa seuraavaan päivään mennessä internetiin laitettava soittoaika. Pahoinvointikoordinaattorin työpäivät olivat aina ihan erilaisia. Oli kokouksia, työryhmiä, koulutuksia, tietoiskuja työpaikoilla, ryhmien vetämistä ja joskus korkean riskin potilaskin katsottavana. Vastasin, että ei ollut sellaista vakiaikaa päivästä, jolloin olisin aina tavoitettavissa. Vai jättäisinkö menemättä hallintokuntien yhteispalaveriin jäykän soittoajan takia? Ettei nyt menisi lapsi pesuveden mukana? Poikkeavaa toimenkuvaa, jota kukaan ei tuntenut, oli ilmeisen vaikea sietää, kuin jotain häirikköä. Ehkä Ireneä ärsytti, että sain mennä ja tulla akateemisen vapaasti muutoin tarkasti säädellyssä Uudessa Uljaassa. Hoitajat kuulemma raportoivat kyselyihin työnajan käyttöään kymmenen minuutin tarkkuudella. Yksintyöskentelevä niskani ei taipunut sopulilaumaan. Jonkun oli puolustettava pahoinvointikoordinaattorin toimenkuvaa. Aivoni eivät lakanneet ajattelemasta, suora suuni suoltamasta totuuksia. Yksinäisen työni hyöty vaiko haitta oli kasvaminen suureen itsenäisyyteen. En osannut olla kyseenalaistamatta ja keskustelematta muutoksista, jotka veisivät asiat huonompaan ja jotka joku antoi kymmenen sekunnin harkinta-ajalla. Kipuilemaan uppiniskani kyllä alkoi. Olin edelleen vakuuttunut, että kannatti panostaa nimenomaan laajaan vaikuttamiseen ja suuriin linjoihin, mikä oli ollut Villen ja Railan visio työstäni. Mutta erilaisten näkemysten näkeminen rikkautena ja neuvottelemisen aika oli ohi. Irenellä ei ollut aikaa, tahtoa eikä jaksamista. Piti vain kiireellä runtata asiat pakkopaitaan. Se oli raju peruutus heinäpellolta parteen ja länkiin.

 


Stressaantunut muija kiusasi stressaantunutta muijaa. Onnistuin torppaamaan hulluimmat huononnukset, kun hain apua Irenen esimieheltä Railalta, joka oli toimenkuvani äiti. Mutta tässä Raila syyllistyi ohijohtamiseen, josta en silloin vielä tiennyt. Tai pitäisikö sanoa, että Raila käytti tervettä järkeä, jonka hiventä vielä kantoi mukanaan menneestä terveysasemamaailmasta. Raila palautti jopa työhuoneeni terveysasemalle. Irene ei tietenkään tykännyt, että alainen haastoi häntä ja Raila tuki siinä. Minusta oli tullut hankala pahoinvointikoordinaattori, alainen, joka ei totellut kyseenalaistamatta esimiestä, vaan pullikoi vastaan ikään kuin olisi tiennyt työnsä paremmin kuin esimies.

 

Valtakuntaa kiertävät omahyväiset alaistaitogurut yrittivät koulata minuakin auliimmaksi alaiseksi, mutta ei purrut hyperkallis oppi. Vaikka ymmärsinhän minä, että me molemmat Irenen kanssa syöksyimme vimmatusti samaa jyrkkää rinnettä alas rotkoon sidottuina samaan karanneeseen kärrynpyörää. Silmät kielivät kauhusta ja ahdisti niin vietävästi meitä kumpaakin. Keskustelukumppanin tarve työni suurista linjoista alati muuttuvassa härdellissä vaan kasvoi, mutta keskustelu oli osoittautunut aiempaakin mahdottomammaksi tehtäväksi Uudessa Uljaassa.

 

Olihan se mahdollista, että Irene oli siviilissä lupsakka ihminen niin kuin minäkin olin. Työelämässä ihminen ei vaan ollut enää kotona ihmisessä. Vaikka kohtasimme kasvokkain, olimme toisillemme kasvottomia kiusankappaleita. Olin onnitellut häntä, kun hänet oli valittu virkaansa. Kohtaaminen oli ollut iloinen. Emme kumpikaan aavistaneet, että päätyisimme sotatantereelle vastakkaisiin rintamalinjoihin. Nyt selvästi vihasimme toisiamme.

 

Olisipa siihen saapastellut Paavo-isäntä Janakkalasta navettakengissään, kertonut jonkin jutuistaan tai tempaissut käytännön pilan. Olisi me tytöt kikatettu itsemme kuoliaiksi maha kippurassa ja jatkettu eteenpäin hyvässä hengessä. Muistettu taas, että ihmisiähän me ensisijaisesti olimme emmekä vihollisia. Mihin se oli unohtunutkaan?






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

38 Elämäni viimeinen työpäivä 51-vuotiaana

12 Ensimmäinen työuupumus