11 Sotakirves kaivettu esiin
11 LUKU
Eräänä päivänä uusi esimies Irene oli ehtinyt tutustua
pahoinvointikoordinaattorin työn tunnuslukuihin. Hän vaan avasi työhuoneeni
oven koputtamatta ja huusi suoraa huutoa ovelta, miten minulla oli niin vähän
potilaita. Odotusaula raikasi. Piti hän varmaan sen varan, ettei aulassa ollut
potilaita kuulemassa, mitä suljettujen ovien takana tässä talossa tapahtui.
Terveydenhuollossa potilastyötä ei tarvinnut
selitellä, mutta kaikkea muuta työajan käyttöä piti. Potilastietojärjestelmään
syntyi monta suoritusmerkintää tunnissa, kun pitkäaikaistyöttömiä kävi
liukuhihnalla verenpaineen mittauksessa, mutta ei yhtään, kun valmisteli
tilaisuutta jonkin yhdistyksen 30 hengelle. Villen ja Railan näkemykset eivät
olleet periytyneet Uuteen Uljaaseen. Irene ei tuntenut pahoinvointikoordinaattorin
toimenkuvaa, mutta toki hänen lähestymisensä kuului olevan kelpo käytäntö
Uudessa Uljaassa. Yksinäisenä sutena en kuitenkaan suostunut kaventamaan
järkevää toimenkuvaani vain alistuakseni toisesta maailmasta tulleen
besserwisserin edessä, vaikka työntekijän ehdoton alistuminen esimiehen
tietämättömyyteen oli Uuden Uljaan uusia käytäntöjä. Sotakirves oli kaivettu
esiin.
Pitkässä juoksussa Irene oli kylläkin ainoa esimies,
joka koskaan yritti tutustua työhöni. Hän kysyi, muut olettivat tai eivät edes
olettaneet. Hänen alaisuudessaan toteutuivat työnantajan lakisääteiset
velvollisuudet, oli työkokouksia, tiedottamista ja kehityskeskusteluja. Hän
toimi oikeamielisesti, mutta samaan aikaan Uutta Uljasta runnottiin
linjakkaaseen ruotuun ja hänen täytyi olla kovan paineen alla. Leppoisa
heinäpeltoelelyni loppui sillä erää. Toisia meistä, esimiehiä ja
yksintyöskenteleviä, riepoteltiin armottomasti, kun taas moni rivityöntekijä
pysyi esimiehensä helmoissa suojassa hallin hampaalta.
Sähköposti tykitti komentotulta, joka pyrki
voimallisesti viemään työni Irenen tuntemaan raamiin. Posti syyti
vastuuhenkilönimityksiä tehtäviin, joista en ymmärtänyt mitään, joita sihteerit
olivat aiemmin hoitaneet. Yritin keskustella nimitysten järjettömyydestä, mutta
Irene vaan säkätti, että tämä oli nyt sitten tätä. Hän oli tosi ärhäkkä.
Minusta tehtiin viimeisen päälle yksikköni osastonhoitajaa ilman työohjeita ja
osastonhoitajakokouksia. Minulla oli oma budjetti, selvittäisin siihen siivous-
ja atk-kulut, söisin mammuttiorganisaation yhden työntekijän kokoista
pahoinvointikoordinaattoriresurssia vieläkin pienemmäksi sihteerien pois
potkimiseksi. Enää ei puhuttu uusia tehtäviä jaettaessa osaamisen
varmistamisesta tai mitä aiempia tehtäviä jäi pois, mitään ei jäänyt pois. Tämä
yhtälö oli muuttumassa korkeammaksi matematiikaksi, mahdottomaksi tehtäväksi.
Irenen komennoissa ei ollut järjen häivää. Kerran sain
iltapäivällä neljältä sähköpostilla tehtäväksi esittää seuraavana aamuna kello
kahdeksan kokouksessa toimenkuvani. Mies oli työmatkalla, mummu Marmariksessa
ja pojat piti hakea iltapäivähoidosta. Kerran minun piti ilmoittaa seuraavaan
päivään mennessä internetiin laitettava soittoaika. Pahoinvointikoordinaattorin
työpäivät olivat aina ihan erilaisia. Oli kokouksia, työryhmiä, koulutuksia,
tietoiskuja työpaikoilla, ryhmien vetämistä ja joskus korkean riskin potilaskin
katsottavana. Vastasin, että ei ollut sellaista vakiaikaa päivästä, jolloin olisin
aina tavoitettavissa. Vai jättäisinkö menemättä hallintokuntien yhteispalaveriin
jäykän soittoajan takia? Ettei nyt menisi lapsi pesuveden mukana? Poikkeavaa
toimenkuvaa, jota kukaan ei tuntenut, oli ilmeisen vaikea sietää, kuin jotain
häirikköä. Ehkä Ireneä ärsytti, että sain mennä ja tulla akateemisen vapaasti
muutoin tarkasti säädellyssä Uudessa Uljaassa. Hoitajat kuulemma raportoivat
kyselyihin työnajan käyttöään kymmenen minuutin tarkkuudella.
Yksintyöskentelevä niskani ei taipunut sopulilaumaan. Jonkun oli puolustettava
pahoinvointikoordinaattorin toimenkuvaa. Aivoni eivät lakanneet ajattelemasta,
suora suuni suoltamasta totuuksia. Yksinäisen työni hyöty vaiko haitta oli
kasvaminen suureen itsenäisyyteen. En osannut olla kyseenalaistamatta ja
keskustelematta muutoksista, jotka veisivät asiat huonompaan ja jotka joku
antoi kymmenen sekunnin harkinta-ajalla. Kipuilemaan uppiniskani kyllä alkoi.
Olin edelleen vakuuttunut, että kannatti panostaa nimenomaan laajaan
vaikuttamiseen ja suuriin linjoihin, mikä oli ollut Villen ja Railan visio
työstäni. Mutta erilaisten näkemysten näkeminen rikkautena ja neuvottelemisen
aika oli ohi. Irenellä ei ollut aikaa, tahtoa eikä jaksamista. Piti vain
kiireellä runtata asiat pakkopaitaan. Se oli raju peruutus heinäpellolta
parteen ja länkiin.
Stressaantunut muija kiusasi stressaantunutta muijaa.
Onnistuin torppaamaan hulluimmat huononnukset, kun hain apua Irenen esimieheltä
Railalta, joka oli toimenkuvani äiti. Mutta tässä Raila syyllistyi
ohijohtamiseen, josta en silloin vielä tiennyt. Tai pitäisikö sanoa, että Raila
käytti tervettä järkeä, jonka hiventä vielä kantoi mukanaan menneestä
terveysasemamaailmasta. Raila palautti jopa työhuoneeni terveysasemalle. Irene
ei tietenkään tykännyt, että alainen haastoi häntä ja Raila tuki siinä. Minusta
oli tullut hankala pahoinvointikoordinaattori, alainen, joka ei totellut
kyseenalaistamatta esimiestä, vaan pullikoi vastaan ikään kuin olisi tiennyt
työnsä paremmin kuin esimies.
Valtakuntaa kiertävät omahyväiset alaistaitogurut
yrittivät koulata minuakin auliimmaksi alaiseksi, mutta ei purrut hyperkallis
oppi. Vaikka ymmärsinhän minä, että me molemmat Irenen kanssa syöksyimme
vimmatusti samaa jyrkkää rinnettä alas rotkoon sidottuina samaan karanneeseen
kärrynpyörää. Silmät kielivät kauhusta ja ahdisti niin vietävästi meitä
kumpaakin. Keskustelukumppanin tarve työni suurista linjoista alati muuttuvassa
härdellissä vaan kasvoi, mutta keskustelu oli osoittautunut aiempaakin
mahdottomammaksi tehtäväksi Uudessa Uljaassa.
Olihan se mahdollista, että Irene oli siviilissä
lupsakka ihminen niin kuin minäkin olin. Työelämässä ihminen ei vaan ollut enää
kotona ihmisessä. Vaikka kohtasimme kasvokkain, olimme toisillemme kasvottomia
kiusankappaleita. Olin onnitellut häntä, kun hänet oli valittu virkaansa.
Kohtaaminen oli ollut iloinen. Emme kumpikaan aavistaneet, että päätyisimme
sotatantereelle vastakkaisiin rintamalinjoihin. Nyt selvästi vihasimme
toisiamme.
Olisipa siihen saapastellut Paavo-isäntä Janakkalasta
navettakengissään, kertonut jonkin jutuistaan tai tempaissut käytännön pilan.
Olisi me tytöt kikatettu itsemme kuoliaiksi maha kippurassa ja jatkettu
eteenpäin hyvässä hengessä. Muistettu taas, että ihmisiähän me ensisijaisesti
olimme emmekä vihollisia. Mihin se oli unohtunutkaan?
Kommentit
Lähetä kommentti