12 Ensimmäinen työuupumus

 

Kuusi viikkoa Uutta Uljasta kaaosta ja heräilin viikonloppunakin keskiyöllä, sepitin avunpyyntöjä johtoon ja nukahdin vasta aamuseitsemältä. Ei montakaan tällaista yötä, kun vintti sekosi.

 

Irenen ääni oli vihainen: - No mikä se nyt on!

 

Minun miniatyyriyksiköineni olisi viimeiseksi pitänyt seota hänen mielestään, jolla oli mammuttitoimenkuva.

 

Onneksi älysin soittaa työterveyshoitajalle, joka otti minut sikiöasennossa syliinsä ja oli turvallinen äiti, jolle sain jättää huoleni. Sain ruhtinaalliset kolme päivää sairauslomaa. Myöhemmin kuulin, että oikeille sairaille kirjoitettiin heti alkuun kaksi viikkoa ja oikein kunnolla sairaille kuusi kuukautta.

 

Työterveysneuvottelussa tarkoitus oli puhua yksintyöskentelevän ongelmista ja esimiehen tuesta yksintyöskentelevälle erityisesti muutoksissa, mutta Irene puhui, miten yksinäistä hänen työnsä oli. Kahden kesken työterveyshoitaja sanoi minulle, ettei ihmetellyt, jos minua ahdisti. Myöhemmin Atk-Reija, joka kierteli opastamassa työntekijöitä, kertoi minulle, että Irene itsekin oli yhtäkkiä vaan purskahtanut itkuun. Kolmen päivän sairausloma antoi kuitenkin hieman hengähdystaukoa nukkua univelkaa pois. Sain nukahtamislääkkeen ja mielialalääkkeen joksikin aikaa tuleviin turnajaisin. Minun mielessäni oli siis jotain vikaa?

 

Vähitellen pahin kaaos helpotti. Raila kannusti, että vuoden mittaan päästäisiin palaamaan terveyden edistämiseen. Hänkin yritti edelleen pitää kiinni menneestä maailmasta. Mutta tämä trombi ei laantunut enää, päinvastoin organisaatiopiru oli voimaantunut, vallan riehaantunut itsenäiseen elämään pohjoispuhurit siipiensä alla. Kaupungin hallintokuntien yhteistyökumppanit harmittelivat terveysväen häviämistä yhteistyöstä, kun meidän firmassahan hoidettiin nyt enenevässä määrin potilaiden sijasta tietokoneita. Terveyden edistäminen oli enää vaaleansininen pilvihöttö Uuden Uljaan juhlapuhe-powerpointilla.

 

Mökkiydyimme. Trombi ajoi meidät yksin huoneisiin tietokonetta hoitamaan. Vai suojauduimmeko huoneisiin palauttaaksemme hallinnan tunteen pitäen kurissa edes yhden tempoilevan rakkineen? Hengissäsäilymistaistossa jaksaminen lopahti, työryhmät lopahtivat. Harvaksi käyneistä kokouksista lähdin tietoisesti unohtamaan sovitut työt heti kynnyksellä. Minua kutsuttiin yhteistyöhön yhä harvemmin, koska yhden työntekijän toimenkuva 5300 muun joukossa jouti nukahtaa Ruususen satavuotiseen uneen. Toimenkuvastani oli helppoa ymmärtää vain korkean riskin potilaiden vastaanottotyö. Työni alkoi kaveta yhä enemmän potilastyöksi. Uusi potilastietojärjestelmäkin nimitti työntekijöitä enää resurssiksi. Meistä tuli karjalauma, jossa Mansikkia ja Mustikkia ei tunnettu enää nimellä, vaan meistä tuli massaa, meitä ajettiin milloin mihinkin suuntaan. Joskus suuntaa piti vaihtaa niin nopeasti, että sorkat menivät solmuun ja kaatuvat liiskautuivat mylvivän pakokauhuisen pystyhäntäisen lauman alle.

 

Ei siinä mitään, että työ painottui yhä enemmän potilastyöhön. Järkevää tekemistä minulle oli tarjolla monen pahoinvointikoordinaattorin verran, riskipotilaiden elämäntapaohjaus ei turhauttanut niin kuin taistelu tylyjä tuulimyllyjä vastaan ja potilastyössä joka vastaanotolla tapahtui aina jotain konkreettista ihan kuin tiskatessa muutama kuppi puhdistui. Mieltäni kuitenkin kaihersi työn typistyminen torsoksi eikä sen linjaamista enää sivuttukaan missään.

 

Johto tuntui antiikin Kreikan jumalien lailla haihtuneen pilviverhon taakse Olympos-vuoren huipulle. Olympoksen jumalat eivät nähneet enää kuolevaisten todellisuutta emmekä me tienneet, mitä Olympoksella puuhailtiin päämme menoksi.