14 Piiskaa pumpuliin kiedottuna

 

Seuraavaksi Olympos tarjoili alaisille piiskaa sokeriin ja pumpuliin kiedottuna.

 

Uudet uljaat johtajamme kaipasivat harmoniaa kuluttavan kaaoksen keskellä. Olikin aika jo terveen järjen palata. Mielikuvani harmonisoinnista oli voimauttava hiljaisuuden retriitti honkametsässä hämärtyvässä illassa viulumusiikin säestyksellä. Vielä mitä. Harmonisointi tahtoi sanoa, että meillä alkoi uudenlainen työn vaativuuden arviointi. Oli mahdollista saada palkankorotus keräämällä mahdollisimman monta työnvaativuuskoria, joten nyt piti saada työnsä paperilla vaativan näköiseksi, perustehtävästä mahdollisimman poikkeavaksi. Yksiköissä iskivät viisaat päänsä yhteen, minä omani yksin betoniseinään. Onneksi ammattikuntani yksintyöskentelevät kollegat ympäri maata olivat solidaarisia toisilleen. Sain kopion hyvin laajaa toimenkuvaa tekevän kollegan jo hyväksytystä arvioinnista. Työni vaativuus sijoittui hyväpalkkaiseen koriin. Jäin odottamaan palkankorotusta kuten aiemmasta Villen polvella tehdystä arvioinnista. Palkankorotusta ei tullut. Kun arviointi palautui minulle, se oli raiskattu. Tehtäväni oli pelkkää perustehtävää ja kuuluin rupukoriin, jossa palkka ei sentään alennut. Joku Uudessa Uljaassa tunsi toimenkuvani paremmin kuin minä. Myöhemmin kuulin luottamusmieheltä, että Railahan se oli kysymättä raiskannut mammuttitoimenkuvani perustehtäväksi.

 

Terveydenhoitoväki oli pitkälti keski-ikäisiä, tunnollisia, omaa terveyttään vahingoittavia naisia, jotka venyivät työn vaatimusten kasvaessa. Työurani alussa Villen sihteerikkö oli neuvonut minua kirjaamaan paperille työajan viiden minuutin tarkkuudella. Olin näin kiltisti tehnyt päästäkseni taivaaseen. Nyt siirryttiin kellokorttiin. Kellokortti oli vain hidaste epärehelliselle, koska omatuntohan se lopulta ratkaisi, miten järkevästi työajan käytti, katsoiko potilaita vai YouTubea. Omaatuntoa ei kellokortti korvannut. Mutta uudet johtajat eivät noteeranneet helvetin pelosta. Koko taivasten valtakunta siirtyi kellokorttiin ja tuhansien joukossa piilotteli lusmu, jota varten sitä tarvittiin.

 

Kellokortti ei hälventänyt Olympoksen paranoiaa. Kun oli päästy kyttäämisen makuun, seuraavaksi meidät määrättiin leimaamaan itsemme ulos myös ruokatunnille ja takaisin. Neljä leimausta päivässä. Ruokatunti alettiin myös viettää omalla ajalla. Alkoi minuuttipeli. Työnantaja selitti huolenpidolla kyttäystään, että vittuuntunut työntekijä varmasti viettäisi keskellä työpäivää rentouttavan lepohetken. Oikeasti palauttavaa olisi ollut päästä kotiin puolta tuntia aiemmin tästä kuumenevasta hornankattilasta.

 

Kun oli lähdetty pikkumaisuuden tielle, oltiin sitten molemmin puolin pikkumaisia ja vittumaisia. Kellokortilla ajastin kännykkään herätyksen 25 minuutin päähän ja leimasin itseni ruokatunnille. Niin sanotun rentouttavan lepohetken minuutit lähtivät laukalle, ei ollut aikaa kysyä työkaverin kuulumisia ohi kulkiessa eikä jäädä pitämään raskaita ovia auki invalideille, kun tehokkuus oli ääriasennossa. Kotona hotkaisin lounaan rennosti seisaaltaan takki päällä kengät jalassa ja sitten rojahdin sänkyyn päiväunille maksimoidakseni oman ajan hyödyn. Kun herätys piipahti, suuntasin torkuttamatta unen pöpperössä suorinta tietä kellokortille leimaamaan itseni sisään.

 

Kun söin ruokasalissa, nautin virkistävästä lepohetkestä tarjottimella lojuvan puhelimen minuutteja kytäten. Aiemmin ruokatunti oli saattanut venähtää minuutin tai kaksi, kun olin törmännyt työkaveriin, lounaan lomassa oli konsultoitu, sovittu työasioista ja tuettu työssäjaksamistamme. Nyt kellokortille juoksu oli päällimmäisenä mielessä.

 

Terveyden edistämiseen sopi passelisti minuuttijahti. Kun työni räätälöitiin, tavoite oli vaikuttaa alueen väestön riskitekijätasoon ja pitkässä juoksussa vähentää päätetapahtumia kuten diabetesta, infarkteja ja dialyysihoitoa. Minuuttipelillä nujerrettiin viimeinenkin kituva sisäinen yrittäjä, parantaja meissä, se herkkyys ja vuorovaikutus, joka meitä joko hoiti tai ei. Näillä minuuteillako työni taattiin? Mistä otettaisiin mittarit sille lämmölle ja kannustukselle, jolla potilaita tuettiin kohti parempaa elämänlaatua? Pehmeiden arvojen pohjalta työtä tekeville ei tuntunut olevan sijaa Uudessa Uljaassa.

 

Työntekijöiden perustehtävään uhrattuun kiinnostukseen nähden panostus byrokratiaan sai Olympoksen touhut näyttämään naurettavilta. Byrokratiakukkaset olivat kauneinta, mitä Olympos loi. Rappiogenressä. Mutta tässä rappiossa ei ollut hyvä olla. Työntekijä luki Olympoksen selkeää viestiä, luottamusta ei työnantajapuolella ollut. Paranoia levisi myös työntekijöihin. Mitähän muita salaisia suunnitelmia Olympoksella mahtoi olla päämme menoksi? Terveydenhoitohenkilöstön herkkä lojaalisuus työnantajaa kohtaan alkoi musertua. Sitä ei olisi kannattanut muutaman minuutin takia rikkoa. Mutta uudet johtajat tulivat kovista tieteistä eivätkä tunteneet terveydenhoidon sielua, eettistä selkärankaa. Olisi ollut kustannusvaikuttavaa tuntea. Varmaa oli nimittäin se, etten antaisi työnantajalle enää yhtään ilmaista minuuttia. Varmaa oli myös se, että uudet pomot eivät istuttaisi minua polvelleen arviointeja täyttelemään ja rasteja parempaan suuntaan siirtelemään.

 

Pitemmän päälle kävin ruokatunnilla hakkaamassa stressiä Lounelan pururataan tai vedin taukojumppaa henkilökunnalle. Ruokatunti tuntui oikeasti omalta ajalta. Tiedettiin, että toimistotuoli tappaa. Siinä kannatti viettää mahdollisimman vähän aikaa.