16 Pysyvää on vain muutos

 

Olympoksella oli vietetty rakenna ja tuhoa ja jälleenrakenna -leikkipäivää. Kun legotalo ei valmistuttuaan ollutkaan hyvä, se räjäytettiin pienimpiin legoatomeihin ja rakennettiin uudestaan. Kun Olympos leikki, se tiesi helposti mobilisoitavalle yhden hengen työyksikölle muuttoa, ainakin huoneen jollei jopa kerroksenkin. Pysyvää oli vain muutto kohti rupusempaa ja sisäilmaongelmaisempaa kopperoa.

 

Mutta muutto toi myös rauhan. Viikko lisää vuosilomaa varsinaisesta työstä, päivän 10 000 terveysliikunta-askelta kertyi jo työajalla. Tärkeisiin asioihin kuten muutto oli piikki auki muutoin niukkuutta jaettaessa. Tiesin jo tuolloin, että muutot olivat erityisen tärkeitä Olympokselle, koska tein niitä yhtenä syksynä jopa kolme. Mutta en tiennyt vielä, että muutot osoittautuisivat punaisten huutomerkkien ja korkeimman prioriteetin toiminnaksi. Muuttoilmoituksesta alkaen muutoin kellokortin tahdittama minuuttipeli taukosi, lakkasi tuntien ja päivien laskeminen. Lukuisien muuttoharjoituskertojen myötä minusta kehittyi äärimmilleen rutinoitunut muuttofirma. Niillä kerroilla, kun tieto muutosta kulkeutui minulle käytäviltä tai puskaradiosta etukäteen, muuttomylly pyörähti käyntiin simpsakasti ja niin siinä pyöri pahoinvointikoordinaattorin pylly. Osoitin järjestäytynyttä suunnitelmallisuutta tässä päätoimiseksi muuttuneessa tehtävässäni, laadin homman hallitsemiseksi jopa muuttovuokaavion ja laadunvarmistuslomakkeen. Olympos voisi rekrytoida minut päätoimiseksi muuttokoordinaattoriksi. Kettuuntuneelle pahoinvointikoordinaattorille tekisi hyvää työnkierto.

 

Aloitin muuttoprosessin sopimalla päivämäärän sulhojeni, huoltomiehen ja tietokonenörtin kanssa. Kävin tutkimassa uuden murjun, tilasin muuttolaatikot, pakkasin tavarat järjestelmällisesti niin, että ne voisi vain nostella suoraan kaappiin, opastin muuttomiehet poraamaan lokerikot seinille, järjestelin tavarat niin, että löytäisikin ne, jos joskus vielä ehtisin potilaan ottaa, korjasin yhteystiedot neuvontaan, puhelinvaihteeseen, infotauluun, intraan, internetiin, puhelinluetteloon, kutsukirjeeseen ja sähköpostin allekirjoitukseen, selvitin uuden huoneen ja ympäristön käytännön asiat, kulkuluvat, kellokortin, pakotien ja pelastussuunnitelman, entiset avaimet kuittasin pois ja uudet tilalle, liimailin opasteita seinille, hätyytin huoltomiehiä ruuvaamaan opastekylttejä ja testasin hälytyslaitteen toimivuuden. Sitten aloitin osoitteenmuutoskirjerumban potilaille, joille oli mennyt jo aikailmoitus, kun nämä muutot ilmoitettiin minulle niin viime tipassa. Ja sama ensi kuussa, kun Olympos huomaisi töpänneensä. Vuosien päästäkin kyselin huoltomiehiltä, jokohan pitäisi poistaa vanhat opasteet entisiin sijainteihini, mutta hekin olivat tehneet osaltaan tenän. He vakuuttivat uskovansa fantasiaan, että eräänä kauniina päivänä kaikki työntekijät jämähtäisivät lopullisille paikoilleen ja opasteet uusittaisiin pysyvästi. Minä olin jo luopunut pysyvyyden fantasiasta. Potilaat sitten myöhästelivät vastaanotolta, kun odottivat minua väärissä kerroksissa väärien ovien edessä.

 

Vuokaaviosta huolimatta kaikki muutot eivät soljuneet näin virtaviivaisesti. Onneksi muuttoon kuluvaa aikaa ei mitattu, sitähän sai peräpäästä jatkaa reippaasti. Olin käynyt tutustumassa taas uuteen kopperoon. Neljä seinäkaapillista oli täynnä sekalaista tavaraa, jonka arvasin kuuluvan ei-kenellekään, maljakoita, sähkökynttelikköjä, hengareita, klemmareita, paperia, kynätelineitä ja työvaatteita. Useita osastonhoitajia oli ollut tässä huoneessa. Vastuunkantamiseen tottuneena varmistelin edelliseltä asukilta, että olisivathan kaapit tyhjät muuttoaamuna. Miten minusta olikin niin epäluuloinen hätävarjelun liioittelija tullut. Auliisti luvattiin.

 

Tietenkin muuttoaamuna kaapeissa oli ihan samat roinat. Asukki oli ilmeisesti vain laukkunsa siepannut muutossa mukaansa. Olisin voinut kippauttaa kaappien rojut muuttomiehillä roskikseen, miksi minun tarvitsi välittää yhteisestä omaisuudesta sen kummemmin kuin muidenkaan. Mutta satuin huomaamaan lukottomassa kaapissa potilaspapereita ja henkilökunnan henkilötunnuksia, jonkun hutiluksen oma maisteritutkintotodistuskin oli läjässä. Kävin sekamelskan läpi ja pakkasin arkaluontoiset turvaan.

 

Seuraavana aamuna lukittuun potilaspaperikaappiini oli yritetty murtautua. Vaikka yksikköni näytti Olympoksen puolesta saavan olla retuperällä, minulla itselläni oli kaaoksesta huolimatta edelleen muutama periaate. Yksi niistä oli, että ihmisten tietoturva ei minun huoneessani ollut rempallaan. Pian hutilus säntäilikin edestakaisin etsimässä tutkintotodistustaan kiirehtiessään toiseen organisaatioon töitä kyselemään. Toivotin sydämestäni onnea matkaan.