7 Kaiken maailman maistereita

7 LUKU 


Oli huojentavaa mutta surullista nähdä, että monet muut kaiken maailman maisterit jakoivat kohtaloni.

 


Sairaanhoitopiirissä alkoi alueellinen ikäihmisten kaatumisen ehkäisyhanke. Kehittämishankkeiden fantasia oli tuupata uusia asioita alkuun ja hankkeen päättyessä ne pyörisivät jo rutiinisti omana toimintanamme. Toimin tässäkin hankkeessa kaupunkimme yhdyshenkilönä. Ohjausryhmä oli yksimielinen liikunnan teemojen osalta. Yllättäen painonhallinnan sijasta hankeihminen ehdottikin aliravitsemusteemaa. Länsimaista ja nyt Suomestakin kuulemma tihkui huolestuttavia aliravitsemuksen yleisyyslukuja. Aliravitsemuksen hintalappu oli kaksi kertaa suurempi kuin lihavuuden. Tiedon olisi luullut puhuttelevan johtoa.

 


Länsimaiseen aliravitsemukseen loppui Villen ja Railan tuki. Se oli väistämätöntä, kun yritti hoitaa sellaista, mitä ei ollut olemassa. Ainakaan meidän johdon tietoisuudessa. Kun vahvisti sitä, minkä he tiesivät, sai tukea, mutta kun nyt konsultti olisi tuonut uutta tietoa, jota Lounelan johdossa ei ollut, portti napsahti lukkoon. Jos oli samaa mieltä kuin johto, oli oikeassa. Jos oli eri mieltä kuin he, he olivat oikeassa. Johto kuvitteli olevansa alan kuin alan korkein auktoriteetti, sokea piste tuli näkyväksi. Muidenkin kaiken maailman maistereiden rajat tuli näin katsotuksi, työntekijä ei voinut olla johtoa asiantuntevampi. Sallittua oli tyttöjen näpertely ja itsensä kehittäminen omassa huoneessa. Miksi he kuitenkin palkkasivat ihmisiä erikoisaloilta ja lähtivät mukaan kehittämishankkeisiin, kun samalla vesittivät ne? Mikseivät he vain kloonanneet erinomaisia itseään?

 


Nyt jyrähti leppoinen Ville. Suomessa ei ollut aliravitsemusta. Ainakaan meidän vuodeosastollamme. Aliravitsemus oli Afrikassa. Aliravitsemus oli loppuun käsitelty. Sitä ei esiintynyt Lounelassa, kun Ville niin sanoi. Seuraavaan asiaan. Mutku, yritti nenäkäs hankeihminen sönköttää. Lieneekö Ville aikoinaan eläkepäivillään lukenut Lääkärilehdestä paradoksaalisesta hyvinvointivaltioiden ikääntyneiden ja sairaiden aliravitsemuksesta, josta joku hankeihminen oli yrittänyt piipittää jo vuosikymmen aiemmin.

 


Raila sentään salli aliravitsemuksen olemassaolon, mutta oli sitä mieltä, että aliravitsemus oli vääjäämätön seuraus sairauksista eli sille ei voinut mitään. Aliravitsemus olisi tyssännyt hierarkiassamme tähän asiantuntijalausuntoon, ellei kohtalotar olisi ollut suopea sillä kertaa. Apu tuli hierarkiamme ulkopuolelta. Ohjausryhmässä liikuntatoimen johtaja, jolla oli kylläkin liikunta-alan koulutus mutta johtajan uskottavuus, oli Railan tasoinen henkilö keskustelemaan Railan kanssa aliravitsemuksesta. Johtaja oli onnenkantamoisena kuullut aamu-tv:ssa väitöskirjatietoa aliravitsemuksen hälyttävästä yleisyydestä. Hän nyt ponnekkaasti vahvisti hankeihmisen kertoman, että aliravitsemus oli todellinen ongelma myös Suomessa. Niinpä aliravitsemus toivotettiin nyt lämpimästi tervetulleeksi hankkeeseen ja kukapa muu kuin Raila alkoi sitoutuneena vetää työryhmää, joka tässä vaiheessa jo olikin ikään kuin hänen ideoimansa.

 


Aliravitsemuksen hoito nostatti ennennäkemättömän laajan vastarinnan. Voguen mallinmitoissa olevat hoikat rouvat olivat kevyitä pyöritellä sängyissä ja pyörätuoleissa. Hankeihmisen työparina välivöyhkän roolissa tehtäväni oli sopia asioista eri yksiköiden kanssa. Sain houkuteltua aliravitsemuksen vastarintaliikkeeseen mukaan jopa keittiön. Keittiöstäkin löytyi kuuma peruna. Neutraali kysymykseni emännälle osui ja upposi johonkin kipukohtaan ja sytytti kolmen tuntehikkaan sähköpostin rynnäkkötulen viidessä minuutissa. Keittiöllä kyllä luotettiin vuodeosaston ammattitaitoon! Selvitysten pohjalta jo tiesin, ettei olisi kannattanut.

 


Hankeihminen oli näet luovuttanut ja tehnyt lopulta itse aliravitsemustestit vuodeosastoilla. Testien tekemisenhän oli pitänyt jalkautua osastojen perustyöksi, mutta näin ei käynyt. Tämä enteili ongelmia minulle, jonka vastuulle testien jalkautus jäi hankkeen päätyttyä. Raila oli ottanut hatkat kehittämiskuviosta, kun vastarintaliikettä nousi suunnasta jos toisesta. Hänen ei kannattanut henkilöityä työläiden muutosten ja ristiriitojen puolestapuhujaksi. Siinä hän teki viisaasti ja minun olisi ollut terveyttä edistävää ottaa hänestä mallia. Tajusin, että pahoinvoivan koordinaattorin moninaiseen toimenkuvaan sisältyi myös välivöyhkän paskaduuni vängätä Railan sijasta nykyaikaisia käytäntöjä menneeseen jumineille työntekijöille. Railan häipättyä oli hävinnyt arvovalta ja jäin yksin sönköttämään asioiden tärkeyttä.

 


Kun hanke päättyi, toiminnan piti jatkua saumattomasti omana toimintanamme. Teoriassa. Vaikkei sitä edes hankeaikana saatu toimimaan. Terveysasema ei halunnut edistää terveyttä. Kiviriippa oli hartioillani. Neljän vuoden jälkeen vielä viimeisen kerran pyysin johdolta tukea, että testejä alettaisiin tehdä vuodeosastoilla. Sain taas kerran kehotuksen mennä itse vuodeosastoille vakuuttelemaan asian tärkeyttä. Deletoin tämän blaa-blaa-juhlapuhevastauksen, kuristin sisälläni kirkuvan sisäinenyrittäjäpeijoonin, luovutin johdon lailla ja heitin silppuriin aliravitsemusaineiston. En edes ilmoittanut, että heitin hanskat tiskiin, eikä kukaan kysellyt jälkeeni. Johto itse ei halunnut testata auktoriteettiaan mahdottomissa tehtävissä. Aina vain syvemmin ymmärsin kollegan neuvon viisauden, koordinaattori olisi tarvinnut johdon tuen toimilleen. Yritys ja sen kaveri erehdys opettivat, että sisäinen yrittäjyys ei toiminut tässä kummallisessa valtahäkkyrässä, johon uuden tunkeminen ei onnistunut kaiken maailman maistereiden auktoriteetilla eikä tieteellisellä näytöllä perustellen. Flowta ei tästä keissistä irronnut. Rivityöntekijöillä johdon sijaan oli valta päättää, mitä työajallaan tekivät ja kaikkein kustannustehokkaimmatkin innovaatiot saattoivat jäädä blaa-blaaksi ja näpertelyksi. Oli haastavaa tuottaa haluttuja kauaskantoisia säästöjä.

 


Olin rauhanjärkyttäjä, reviirinvartijoiden tontille tunkija. Kymmenmetrinen berliininmuuri kohosi torppaamaan piipitykseni, asia-asia sai tunnepuvun ylleen. Pöläytin jauhot silmille sisäiselle inkuttajalleni. Lopetin aloitteet, suunnitelmat ja aloin tehdä vain sitä, mitä joku pyysi, koska vain sille sai tukea, ei omilla aivoillani ja koulutuksellani ajattelulle. Railan toivotus mielekkäästä työstä ei ollut realistinen tupputerveysasemalla. Jouti heittäytyä heinänkortta pureksimaan niitylle, jättää korkeammat aivotoiminnat ja ruuti roikkumaan kotinarikkaan.







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

11 Sotakirves kaivettu esiin

38 Elämäni viimeinen työpäivä 51-vuotiaana

12 Ensimmäinen työuupumus