3 Mahdoton tehtävä
3 LUKU
Lääkäreitä oli monta. Hoitajia, psykologeja ja
siivoojia oli monta ja joitain houkuteltiin jopa lisää kannustinrahoin.
Lääkäreillä oli lääkäriorganisaatio, hoitajilla hoitajaorganisaatio.
Lääkäreillä oli lääkäri-info, hoitajilla palaverit, psykologeilla tiimit,
siivoojatkin kokoustivat tuntikausia. Minua oli vain yksi ja tulisi iäti olemaan
vain yksi.
Ville palaveerasi lääkäreiden kanssa ja kysäisi joskus
käytävällä tai kahvihuoneessa jotain työstäni. Pyynnöstäni huolimatta Raila ei
ottanut minua osastonhoitajakokouksiin, koska ne olivat kuulemma minulle ajan
hukkaa, vaikka mammuttitoimenkuvaani kuului miniatyyriyksikköni hoitaminen.
Olin yksintyöskentelevä ja keskustelufoorumini oli Villen ja Railan oven suussa
norkoilu.
En tiennyt vuosikymmeniin työntekijän oikeuksista tai
työnantajan lakisääteisistä velvollisuuksista. Puuttumaan jäivät työkokoukset
oman esimiehen kanssa, tiedottaminen ja henkinen työsuojelu. Nuuskin
puskaradiota ja sähköpostia ja yritin satunnaisista vinkeistä ymmärtää, mitä
sattumalöydökset tarkoittivat osaltani ja mitä muilla oli meneillään. Railan
mielekkään työn toivotuksen sijasta minulle oli taidettu räätälöidä aika
mahdoton tehtävä.
Työkokoukset yhden työntekijän yksikössä eivät kai
tuntuneet tarpeellisilta, asioista voisi mainita käytävällä ohi kulkiessa.
Työni sisältö oli kaikille tuntematon ja siksi tietysti jäikin, kun kukaan ei
siihen tutustunut. Lakisääteiset työkokoukseni toteutuivat niin, että joku
satunnainen ohikulkija huusi perääni käytävällä, että kukaan ei ollut muistanut
minua, kun jotain kaikkia koskevaa oli sovittu ja deadline oli huomenna tai viikko
sitten. Ei kukaan kuulemma pahalla, hoituisivathan yhden ihmisen yksikön asiat
myöhässäkin, mutta kirpaisihan se jo viidennellätoista kertaa.
He eivät tarvinneet työkokouksia minun kanssani. Mutta
kukaan ei ajatellut minun tarpeitani. Riittävän pitkään valitettuani minun,
ongelmajätteen, sijoittaminen ratkaistiin niin, että minut lähetettiin
hoitajakokoukseen. Kuuntelin röntgenlähetteistä ja laboratoriokokeiden
raja-arvojen muutoksista, lääkkeiden saatavuusongelmista ja lääkäriaikojen vähyydestä,
influenssarokotuksista ja verensokeriliuskojen jakelusta. Asiat eivät
liittyneet mitenkään työhöni, mutta olihan se mukava istua toisten joukossa
ikään kuin osallisena ja juoda kahvia.
Työnantajan näkökulmasta asia oli kunnossa, terveyden
edistämisen palvelut oli järjestetty. Palkkaamiseni jälkeen kukaan ei ollut
työstäni eikä ainakaan minusta kiinnostunut paitsi juhlapuheissa. Niissä
terveyden edistäminen oli prioriteetti. Tilanteeni alkoi tuntua omituiselta.
Minulla oli vakituinen työ, minulla meni siis hyvin, mutta miksi minusta ei
tuntunut siltä? Mikä minut sai ajattelemaan, että joku olisi voinut olla
työstäni vähän kiinnostunut ja pitemmän päälle jonkun olisi kuulunut olla
tilanteestani vähän huolestunutkin? Olinko oikeastaan edes olemassa vai
muuttunut näkymättömäksi? Olisiko kukaan huomannut, jos en olisi jonain päivänä
käynyt ollenkaan työpaikalla? Olisiko ketään itse asiassa haitannut, jos olisin
käynyt kampaajalla kesken työpäivän, kun työajallahan tukka kasvoikin? Olisiko
kukaan huomannut, jos aamun punapää olisi venähtäneen ruokatunnin jälkeen
palannut töihin goottina? Ehkä se pitäisikin testata, herättää vähän huomiota.
Sijaintini oli ei-kenenkään maa. Putosin lääkäri- ja hoitajamannerten väliseen
railoon eikä kukaan huomannut putoamistani eikä kuullut, kun lopulta huusin
apua. Aloin vierastaa oveni nimikilpeä terveyden edistämisen koordinaattori.
Tunsin käyneeni hieman pahoinvoivaksi koordinaattoriksi.
Ensimmäisen vuosikymmenen aikana Ville kysyi kerran
potilasmäärästä. Ilman yksikköni johtamista potilaiden tilastointi oli
retuperällä. Olin yrittänyt piipittää, että työni toiseen yksikköön ei
tilastoitunut ollenkaan, mutta kukaan ei ollut asiaan tarttunut. Kysyessäni
palautetta työstä Raila sanoi, että kukaan ei ollut valittanut. Valituksillako
olisin saanut haloota? Niin kauan kuin kukaan ei valittaisi, kukaan ei
keskustelisi kanssani työstä? Kerran istuin Railan kotiin lähtiessä
terveysaseman pääaulassa. Hän kysyi, enkö jo lähtenyt kotiin. Odotin
myöhäiselle vastaanotolle työkokeiluun päässyttä työtöntä, joka ei olisi
päässyt huoneeseeni omin avuin ulko-ovien lukkiuduttua. Silloin kai Raila antoi
eräänlaista palautetta: - Laatutyötä loppuun asti!
Mauri-lehtori oli yliopistolla kerran sanonut, että
monet tulisivat työskentelemään yksin ilman kollegaa. Kuka parikymppinen olisi
sen merkityksen ymmärtänyt? Vuosien kuluessa ihmisen ikävä kasvoi millimetrin
joka päivä. Janosin ihmistä, jonka kanssa voisin joskus puhua työni
askarruttavista kysymyksistä. Esimiestä, kollegaa. Pitkään keikuin nenänpää
veden pinnalla, kun ympärilläni oli terveysalan lämpimiä ihmisiä. Pienellä
terveysasemalla yksinkertaiseen maailman aikaan pärjäsi vielä ystävällistä
kasvotuttua hihasta kiinni ottamalla. Vuorovaikutus hoiti nyt minua.
Täydellisen itsenäisyyteni kääntöpuoli oli täydellinen yksinäisyys. Elelin
ruhtinaallisessa itsenäisyydessä, akateemisessa vapaudessa. Makoilin
heinäpellossa hellepäivinä pilvien kulkua taivaalla katsellen ja heinänkortta
pureksien. Moni kadehti akateemista varttiani, mutta vähitellen itse kärsin
hukuttavasta yksinäisyydestä, johon vaipumista työystävätkään eivät voineet
estää. Saila yritti muistaa kertoa tulevista kokouksista ja koulutuksista
samana päivänä tai varttia ennen tai seuraavana päivänä.
Onneksi pystyin kertomaan työsieluni jokaisen tunteen
Annukalle, henkiselle tukipilarilleni, jota ilman olisin tullut hurjaksi.
Ihmettelimme, miten tähänkin erityisalueeseen kannatti panostaa työntekijän
verran, mutta sitten jättää tämä taistelemaan yksin läpipääsemättömään
viidakkoon. Kollegatukea sain vanhemmalta kollegalta sadan kilometrin päässä
Tampereella. Hänen pakeillaan oli voimauttavaa käydä pari kertaa vuodessa
peilailemassa, että työni sujui tyhjiössäkin samaan tapaan kuin muulla
ammattikunnalla. Hanki johdon tuki, oli hänen viestinsä. Se minulla oli
tunnustuspalkinnon ylistyspuheessa, mutta miksi ei arjessani?
Vuosien myötä totesin yhä tuskallisemmin, että
yksintyöskentely ja työyksiköstä huolehtiminen ilman keskustelua
monimutkaistuvassa maailmassa ei ollut minun juttuni. Oliko kenenkään? Ei ollut
laumaeläimen hyvä yksin. Onneksi oli työkaverit, potilaat, perhe, ihmiset.
Jouduin yhä enemmän hakemaan jaksamista työhön muusta elämästäni.
Kommentit
Lähetä kommentti