3 Mahdoton tehtävä

 3 LUKU


Lääkäreitä oli monta. Hoitajia, psykologeja ja siivoojia oli monta ja joitain houkuteltiin jopa lisää kannustinrahoin. Lääkäreillä oli lääkäriorganisaatio, hoitajilla hoitajaorganisaatio. Lääkäreillä oli lääkäri-info, hoitajilla palaverit, psykologeilla tiimit, siivoojatkin kokoustivat tuntikausia. Minua oli vain yksi ja tulisi iäti olemaan vain yksi.

 


Ville palaveerasi lääkäreiden kanssa ja kysäisi joskus käytävällä tai kahvihuoneessa jotain työstäni. Pyynnöstäni huolimatta Raila ei ottanut minua osastonhoitajakokouksiin, koska ne olivat kuulemma minulle ajan hukkaa, vaikka mammuttitoimenkuvaani kuului miniatyyriyksikköni hoitaminen. Olin yksintyöskentelevä ja keskustelufoorumini oli Villen ja Railan oven suussa norkoilu.

 


En tiennyt vuosikymmeniin työntekijän oikeuksista tai työnantajan lakisääteisistä velvollisuuksista. Puuttumaan jäivät työkokoukset oman esimiehen kanssa, tiedottaminen ja henkinen työsuojelu. Nuuskin puskaradiota ja sähköpostia ja yritin satunnaisista vinkeistä ymmärtää, mitä sattumalöydökset tarkoittivat osaltani ja mitä muilla oli meneillään. Railan mielekkään työn toivotuksen sijasta minulle oli taidettu räätälöidä aika mahdoton tehtävä.

 


Työkokoukset yhden työntekijän yksikössä eivät kai tuntuneet tarpeellisilta, asioista voisi mainita käytävällä ohi kulkiessa. Työni sisältö oli kaikille tuntematon ja siksi tietysti jäikin, kun kukaan ei siihen tutustunut. Lakisääteiset työkokoukseni toteutuivat niin, että joku satunnainen ohikulkija huusi perääni käytävällä, että kukaan ei ollut muistanut minua, kun jotain kaikkia koskevaa oli sovittu ja deadline oli huomenna tai viikko sitten. Ei kukaan kuulemma pahalla, hoituisivathan yhden ihmisen yksikön asiat myöhässäkin, mutta kirpaisihan se jo viidennellätoista kertaa.

 


He eivät tarvinneet työkokouksia minun kanssani. Mutta kukaan ei ajatellut minun tarpeitani. Riittävän pitkään valitettuani minun, ongelmajätteen, sijoittaminen ratkaistiin niin, että minut lähetettiin hoitajakokoukseen. Kuuntelin röntgenlähetteistä ja laboratoriokokeiden raja-arvojen muutoksista, lääkkeiden saatavuusongelmista ja lääkäriaikojen vähyydestä, influenssarokotuksista ja verensokeriliuskojen jakelusta. Asiat eivät liittyneet mitenkään työhöni, mutta olihan se mukava istua toisten joukossa ikään kuin osallisena ja juoda kahvia.

 


Työnantajan näkökulmasta asia oli kunnossa, terveyden edistämisen palvelut oli järjestetty. Palkkaamiseni jälkeen kukaan ei ollut työstäni eikä ainakaan minusta kiinnostunut paitsi juhlapuheissa. Niissä terveyden edistäminen oli prioriteetti. Tilanteeni alkoi tuntua omituiselta. Minulla oli vakituinen työ, minulla meni siis hyvin, mutta miksi minusta ei tuntunut siltä? Mikä minut sai ajattelemaan, että joku olisi voinut olla työstäni vähän kiinnostunut ja pitemmän päälle jonkun olisi kuulunut olla tilanteestani vähän huolestunutkin? Olinko oikeastaan edes olemassa vai muuttunut näkymättömäksi? Olisiko kukaan huomannut, jos en olisi jonain päivänä käynyt ollenkaan työpaikalla? Olisiko ketään itse asiassa haitannut, jos olisin käynyt kampaajalla kesken työpäivän, kun työajallahan tukka kasvoikin? Olisiko kukaan huomannut, jos aamun punapää olisi venähtäneen ruokatunnin jälkeen palannut töihin goottina? Ehkä se pitäisikin testata, herättää vähän huomiota. Sijaintini oli ei-kenenkään maa. Putosin lääkäri- ja hoitajamannerten väliseen railoon eikä kukaan huomannut putoamistani eikä kuullut, kun lopulta huusin apua. Aloin vierastaa oveni nimikilpeä terveyden edistämisen koordinaattori. Tunsin käyneeni hieman pahoinvoivaksi koordinaattoriksi.

 


Ensimmäisen vuosikymmenen aikana Ville kysyi kerran potilasmäärästä. Ilman yksikköni johtamista potilaiden tilastointi oli retuperällä. Olin yrittänyt piipittää, että työni toiseen yksikköön ei tilastoitunut ollenkaan, mutta kukaan ei ollut asiaan tarttunut. Kysyessäni palautetta työstä Raila sanoi, että kukaan ei ollut valittanut. Valituksillako olisin saanut haloota? Niin kauan kuin kukaan ei valittaisi, kukaan ei keskustelisi kanssani työstä? Kerran istuin Railan kotiin lähtiessä terveysaseman pääaulassa. Hän kysyi, enkö jo lähtenyt kotiin. Odotin myöhäiselle vastaanotolle työkokeiluun päässyttä työtöntä, joka ei olisi päässyt huoneeseeni omin avuin ulko-ovien lukkiuduttua. Silloin kai Raila antoi eräänlaista palautetta: - Laatutyötä loppuun asti!

 


Mauri-lehtori oli yliopistolla kerran sanonut, että monet tulisivat työskentelemään yksin ilman kollegaa. Kuka parikymppinen olisi sen merkityksen ymmärtänyt? Vuosien kuluessa ihmisen ikävä kasvoi millimetrin joka päivä. Janosin ihmistä, jonka kanssa voisin joskus puhua työni askarruttavista kysymyksistä. Esimiestä, kollegaa. Pitkään keikuin nenänpää veden pinnalla, kun ympärilläni oli terveysalan lämpimiä ihmisiä. Pienellä terveysasemalla yksinkertaiseen maailman aikaan pärjäsi vielä ystävällistä kasvotuttua hihasta kiinni ottamalla. Vuorovaikutus hoiti nyt minua. Täydellisen itsenäisyyteni kääntöpuoli oli täydellinen yksinäisyys. Elelin ruhtinaallisessa itsenäisyydessä, akateemisessa vapaudessa. Makoilin heinäpellossa hellepäivinä pilvien kulkua taivaalla katsellen ja heinänkortta pureksien. Moni kadehti akateemista varttiani, mutta vähitellen itse kärsin hukuttavasta yksinäisyydestä, johon vaipumista työystävätkään eivät voineet estää. Saila yritti muistaa kertoa tulevista kokouksista ja koulutuksista samana päivänä tai varttia ennen tai seuraavana päivänä.

 


Onneksi pystyin kertomaan työsieluni jokaisen tunteen Annukalle, henkiselle tukipilarilleni, jota ilman olisin tullut hurjaksi. Ihmettelimme, miten tähänkin erityisalueeseen kannatti panostaa työntekijän verran, mutta sitten jättää tämä taistelemaan yksin läpipääsemättömään viidakkoon. Kollegatukea sain vanhemmalta kollegalta sadan kilometrin päässä Tampereella. Hänen pakeillaan oli voimauttavaa käydä pari kertaa vuodessa peilailemassa, että työni sujui tyhjiössäkin samaan tapaan kuin muulla ammattikunnalla. Hanki johdon tuki, oli hänen viestinsä. Se minulla oli tunnustuspalkinnon ylistyspuheessa, mutta miksi ei arjessani?

 


Vuosien myötä totesin yhä tuskallisemmin, että yksintyöskentely ja työyksiköstä huolehtiminen ilman keskustelua monimutkaistuvassa maailmassa ei ollut minun juttuni. Oliko kenenkään? Ei ollut laumaeläimen hyvä yksin. Onneksi oli työkaverit, potilaat, perhe, ihmiset. Jouduin yhä enemmän hakemaan jaksamista työhön muusta elämästäni.






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

11 Sotakirves kaivettu esiin

38 Elämäni viimeinen työpäivä 51-vuotiaana

12 Ensimmäinen työuupumus