8 Tunne-elämän temmellyskenttä

8 LUKU 

Jotkin taistelut voitinkin. Vaikken sotaa tavoitellut. Ei jäänyt voittajafiilis, huonossa hengessä jouduin työtäni tekemään. Jotkut lakkasivat tervehtimästä ja kohdatessamme hakivat seiniltä katseltavaa. Minulla näkyi olevan kaksi vaihtoehtoa: tehdä työni törmäten besserwissereihin tai olla lupsakka paskannauraja, kopaista vaivihkaa ilmanalaa myötätuulen aikaan ja välittömästi luikkia takavasemmalle, jos yhtään haiskahti, että jonkun ammattitaito, omanarvontunne, itsetunto, arvovalta tai tunne-elämä kietoutui aikansa eläneisiin käytäntöihin. Työpaikka oli tunne-elämän temmellyskenttä, vaikka kopiohuoneen seinälle ripustettu elämänohjetaulu vakuutti, ettei niin ollut. Tuore tieto ei ollut tervetullutta tuppukylään. Uhkasivatko kaiken maailman maisterit niin joidenkin oikeassa olemista, että jonninjoutava verovarojen tuhlaus toisen ammattikunnan osaamisen hyödyntämättä jättämisenä oli sen arvoista? Omalla sarallaan kaiken maailman maisterit pystyivät tulvivassa tietoyhteiskunnassa pysymään ajan hermolla ja olisivat nopeasti luoneet kustannustehokasta toimintaa, jos moniammatillinen työyhteisö olisi sujunut. Yhteistyö oli vaikeaa.

 

Se laiha lohtu, joka kantoi ikävien episodien yli, oli mukavat suhteet työkavereihin, yhteenkuuluvuuden tunne, vahva usko työmme tärkeyteen ja potilaiden kohtaamisen ilo. Kotiin tullessa annoin perheelle ärripurrivaroituksen. Aluksi olin ollut salavihainen ja vaikeasti ennakoitava, mutta olin ylpeä, että opin tunnistamaan vaaran ja osasin antaa myrskyvaroituksen, että äidillä oli ollut taas sellainen päivä että. Jos nyt karkasi ärähdys, he tiesivät, että kiukku tuli kotiin töistä varkain auton takapenkillä. Aloin harmitella, etten ollut opiskellut liikunnanopettajaksi, olisi riittänyt lintsaavien ja löysien murkkujen kanssa rähjääminen moniportaisen hierarkiapirun sijasta.

 

Raila oli profiloinut minut kehittäjäksi. Hyvässä vai pahassa, en tiennyt. Hän alkoi toppuutella intoani viedä asioita eteenpäin, asiat eivät etenisi niin nopeasti kuin halusin. Hän oli palkannut minut kehittäjäksi, palkinnut kehittäjänä, mutta enää hän ei tukenut minua siinä. Se oli onnistunut loistavasti terveysaseman ulkopuolella, muttei terveyden ytimessä, terveysasemalla. Se oli jotensakin outoa. Tonttini ei ollut enää terveysaseman vaan huoneeni kokoinen, siellä saisin kehittää ihan rauhassa ihan keskenäni. Oli kirjoittamattomia sääntöjä, joita en osannut lukea.

 

Tutkimustiedon matka ruohonjuuritasolle kesti 30 vuotta. Että niin pitkään pitäisi odottaa. Syyt olivat selvät. Tunne-elämänsä näyttämön terveysasemalle pystyttäneet diivat, valtataistelu, luokkasota, kyvyttömyys moniammatilliseen yhteistyöhön, jonninjoutavuudet, jumittajien eläköitymisen odottelu. Ei minulla ollut 30 vuotta aikaa odotella. Olisin jo eläkkeellä, toki olisivat vastustajanikin. Aikakoneeseenko olisi pitänyt hypätä etsimään 30 vuoden takaisia innovaatiota, joihin terveysasema olisi tänään kypsä? Olisi vaan porukalla kääritty hihat ja ryhdytty terveyden edistämisen talkoisiin potilaiden parhaaksi ja valtiovarainkukkaron hallitsemiseksi.

 

Mutta liikunta, ruoka ja päihteettömyys hoidon osana olivat kymmenessijainen lääkkeisiin nähden, vaikka jokainen tiesi, että liike oli lääke, ihmiskeho ei ollut kemikaalisäilö ja se oli rakennettu 50 ravintoaineesta eikä 50 lääkkeestä ja lääkkeistä seurasi monenmoista kenkkua. Toisinajattelijoitakin oli. Potilaissa. Yksi potilas sanoi mietteitäni tietämättä, että tällä käytävällä pitäisi olla kymmenen terveyden edistäjää ja yksi lääkäri. Mutta lääkkeet olivat solmineet toimivan avioliiton rahan ja vallan kanssa.

 

Kun Raila oli hyvällä tuulella, yritin lobata kollegan tarvettani. Terveyden edistämisen koordinaattorin osaamisen esiin tuominen oli sukkasillaan ja varpaisillaan tehtävää varovaista puuhaa, punaisen lipun liehutusta ja livauttamista piiloon selän taa salamannopeasti. Raila oli äsähtänyt minulle: älä aliarvioi hoitajia. Toiset ammattiryhmät toki hallitsivat naistenlehtiä luettuaan saman, minkä pahoinvointikoordinaattori neljän vuoden opintojen jälkeen. Olisin mielelläni kertonut Railalle silmieni huomioita, jos olisin uskaltanut, mutta epäkohtien esille tuominen oli hirvittävää muiden ammattiryhmien mustamaalausta. Olin löytänyt 30 vuotta vanhoja potilasohjeaarteita, joita edelleen kopioitiin potilaille. Museoarvoahan niillä toki jo alkoi olla. Vuodeosastolla sopiessani sydäninfarktin saaneen 150-kiloisen miehen kanssa tupakkalakkoryhmään tulemisesta vilautin myös liikuntapiirakkaa. Mellevä ukko myönsi, että kyllä piirakka maistuisikin, nälkä oli. Mystistä laihtumista oli tullut jo melkein viisi kiloa pitkällä sairaalareissulla, hän joutui käymään munkkikahvilla kahviossa hengenpitimiksi. Kun katsoin ukon ruoka-annosta, huomasin, että hän sai samanvetoisen kauhallisen ruokaa kuin viereisen pedin 50-kiloinen nainen. Mutta olin jo oppinut pitämään suuni kiinni kehitysideoista. Luokkasota vaani aina valmiina leimahtamaani.

 

Flow oli hälvennyt. Nälän aiheuttamat pakkoliikkeet kävelyttivät työpaikalle, perhe täytyi pitää leivän syrjässä kiinni. Mielessäni kaikuivat kesälomalta palaavan palkkasihteerin sanat: olikin jo mukava palata lomalta töihin. Olin itse viettänyt palauttavaa kesälomaa Vierumäen maratonleirillä. Mies harjoitteli kokomaratonia, minä puolimaratonia, pojat olivat juoksukoulussa. Ei ollut enää ilo palata lomalta töihin. Minusta oli tulossa kyyninen kitkerä sitruuna, hankala pahoinvointikoordinaattori, joka kuuli hörökorvillaan jokaisen negatiivisen vivahteen. Yksintyöskentelevä edusti koko ammattikuntaansa. Joko minunkin rimpuiluni mustasi muiden käsitystä ammattikunnastani? Joko olin terveysaseman turhin työntekijä? Oliko edeltäjäni todella ollut hankala ihminen vai ihminen hankalissa olosuhteissa?

 

Mikä teki ihmisistä ikäviä? Eikö valta riittänyt heille vieläkään, kun piti niin päteä? Kävikö työ eläkeiän lähestyessä liian vaativaksi ja kaiken maailman maistereiden osaaminen niin uhkaavaksi, että piti toista painaa, jotta itse nousisi? Miksi tila ei riittänyt toisenlaiselle osaamiselle? Mitä ihmisille organisaatioissa tapahtui? Miten kaiken maailman jurat olivat juuri tälle terveysasemalle kasautuneet?

 

Hieman myöhemmin tuli nauruterapia, se tuli kyllä tarpeeseen. Sellainen kuin Paavo-isännän tilannekomiikka janakkalalaisella maatilalla, jossa hoidin lehmiä opiskeluaikana kesätyönä.

 

Olin ostanut punaisen college-puseron, jossa oli vuorten silhuetti ja englanninkielisiä sanoja.

- Mitä tuossa muka lukee? Paavo kysyi muina miehinä.

Käänsin suomeksi: - Korkeat kukkulat.

Paavo vilkaisi etumustani silmänurkallaan. - Eihän nuo kovin korkeat.

Leimahdin puseronpunaiseksi. En pöljä ollut älynnyt kaksimielisyyttä.

 

Paavokin metoo-aikana pitäisi ehkä soukempaa suuta tissivitseistä, mutta ei Paavo ahdistellut. Työntekijää pidettiin Janakkalassa kuin perheenjäsentä. Ja Paavon emännällä kukkulaa ja laaksoa piisasi, ei Paavon tarvinnut lisäpehmeyttä piiasta hakea.

 

Työpaikkoja oli moneksi. Ikäville työpaikoille tarvittaisiin näitä yliopistoarvottomia, jotka eivät kantaneet julkisen eläimen taakkaa ja voisivat tuoda hyvinvointia hyvinvoinnin näennäisiin pyhättöihin, terveysasemille. Nauruterapiaa a la Paavo.