17 Virtahepo Vuittoneissa
Luulin olevani jo kolosseumin syvimmässä viemärissä,
mutta pahattarella oli vielä pino yllätyksiä minua varten. Pahatar raahasi
minua, alkoi Grande Finale. Irenen jälkeen esimieheksi vaihtui Siru, vastikään
aimo kohahduksen pikkukaupungissamme aiheuttanut Gucci-nukke, joka aamuisin
päräytti terveysaseman parkkipaikalle moottoripyörällä, ravisti kypärästä esiin
tulenliekit. Kokouksiin hän purjehti merkkivaatteissa, lyhyissä hameissa ja
helisevissä rannekoruissa. Pian olisin toivottanut komentelevan Irenen
sydämellisesti tervetulleeksi takaisin elämääni ja ollut kiltti tyttö, mutta
Irene oli karannut vihreille eläkeniityille Uuden Uljaan parsista ja längistä.
Puskaradiosta kuulin, että Siru oli hakattu Uuden Uljaan hierarkiahimmelin
iäiseen peruskallioon yläpuolelleni ja siinä hän pysyi.
Olisin nauranut, ellei olisi niin kovin itkettänyt.
Siru oli kolmikymppinen, väitellyt Helsingissä muutamaa vuotta aiemmin ja tuli
nyt kirurgian ylilääkäriksi Uuteen Uljaaseen. Siru oli niin kaukaisesta
aurinkokunnasta kuin joku voi pahoinvointikoordinaattoria olla ja 25 vuotta
nuorempi. Uusi Uljas oli yhtä hukassa kuin ennenkin pahoinvointikoordinaattorin
sijoittamisessa hallintohärdelliinsä. En käsittänyt, miksi minut oli heitetty
kirurgin alaisuuteen, mutta enhän käsittänyt enää juuri muutakaan. Siru teki
työkseen temppuja, minä tavoittelin elinikäistä pysyvyyttä. Kaikki oli hänelle
helppoa ja nopeaa, hän ei vatuloinut eikä kypsytellyt. Kosketuspintamme oli
olematon, rajapinnat eivät hipaisseet millään akselistolla. Tämänkin tilanteen
hyvä tyyppi olisi pelastanut, mutta hyvää tyyppiä ei ollut nyt saatavilla, vain
virtahepo Louis Vuittoneissa.
Irenen autoritaarisesta tyylistä huolimatta
esimiesinstituutio oli hetken näyttäytynyt minulle. Nyt se katosi olemattomiin,
simsalabim. Tiesin kyllä, ettei pikkupiruista kannattanut valitella, koska
kohtalo voisi korvata ne kunnon perkeleillä. Niin kävi nyt. Siru ei ottanut
minuun kuuden vuoden aikana koskaan yhteyttä tässä viestintäihmeiden
tavarataivaassa. Olin päässyt täysin eroon parjatusta sähköpostijohtamisesta,
ei mennyt sähköposti enää tukkoon Irenen komentelusta, vaan se täysin mykistyi
Sirun karua tyyliä. Keskellä viestintäihmeiden kulta-aikaa yksikössäni
palattiin aataminaikaan, intran ja puskaradion varaan. Ei, nytpä annoin väärän
todistuksen lähimmäisestä, lähetti hän reilun kolmen vuoden kuluttua yhden
ainokaisen sähköpostin ja viiden vuoden paikkeilla soittaa pirautti kerran.
Tarkoitin vapaaehtoista yhteydenottoa, en pakotettua. Nämä yhteydenotot
olivatkin merkkipaaluja työelämässäni.
Työkokouksille oli työturvallisuuslaissa hyperkorkeat
vaatimukset. Esimies olisi pitänyt saada samaan tilaan ja asiat ihan listalle
ja muistioon. Ihannetilanteessa esimies ilmoitti työkokouksen työntekijälle.
Vähemmän ihanteellisessa tilanteessani työntekijä yritti kaapata täysin
välinpitämättömän esimiehen samaan tilaan, ei mielellään väkisin käsiraudoissa
tai jalkapuuhun eikä asialistaksikaan kelvannut tuultapaskaa tai
muotivaatteista rupatella. Yritin sopia kokousta Sirun kanssa, mutta hän ei
vastannut sähköpostiin. Hän ei vastannut edes sähköpostiin, jonka olin
otsikoinut ”äitini saattohoito ja työ”, koska olisin tarvinnut sopia
kiireisistä lähdöistä Tammelan vuodeosastolle. Sähköposti oli Uudessa Uljaassa
sovittu sisäiseksi viestintävälineeksi, puhelinta ei suosittu työrauhan takia.
Siru ei kutsunut minua koskaan mihinkään kokoukseen.
Myöhemmissä selvittelyissä kävi esille, että vuosikausia oli pidetty isoja,
koko Sirun toimialueen henkilöstökokouksia, mutta Sirun ei tullut kutsuttua
minua koskaan mukaan. Sen sijaan Siru letkautti, että pahoinvointikoordinaattia
ei näkynyt koskaan missään. Hän ei ilmeisesti hoksannut näiden seikkojen
asiayhteyttä. Sain kaikessa rauhassa työntää koiranputkea huoneessani. Huone
olikin nykyään linnani, vankityrmä verrattuna aiempaan ympäri kaupunkia
kyläluutana liehuamiseen. Potilasmäärä oli kolminkertaistunut
terveysasema-ajasta lounelalaisten kunnon laskiessa ja housunkauluksen
venyessä. Olisin halunnut edes kerran keskustella työni priorisoinnista sen
muuttuessa hallitsemattomaksi. Pyysin kai liikaa.
Joskus sain Sirusta näköhavainnon, Gucci-hempukka ei
liuennut tapettiin. Hän käväisi joskus hoitajakokouksessa nopeasti pitämässä muutosmonologin,
Uuden Uljaan suurista linjoista ja yksiköiden uljaasti yhteen integroimisesta.
Siru herätti henkilökunnassa pelkoa totaalimyllerryksestä, mutta pelko
osoittautui turhaksi. Paljon puhetta, isoja sanoja, suuria visioita, mutta
käytäntöön asti puheet eivät onneksi edenneet. Työntekijät olivat jo
lähtötilanteessa uupuneita, riitti selvitä päivittäisestä perustehtävästä.
Uudistuksia ja muutoksia ei kukaan kaivannut.
En voinut hoitaa työtäni Sirun alaisuudessa. Hän
kieltäytyi täysin esimiehen tehtävistä, mutta ei koskaan myöntänyt sitä
kenellekään, jätti vain kaiken hoitamatta. Alkoi systemaattinen eristämiseni
Uuden Uljaan ulkopuolelle. Siru ei tunnustanut millään muotoa, että olin
olemassa. Työntekijän olemassaolon myöntämisellä olisi ollut ilmeisesti jokin
psyykkinenkin merkitys. Tuskakerroin nousi uudelle tasolle. Ei ollut
mahdollista vuosikausia vain vastaanottaa potilaita ja muuta työtä Uuden Uljaan
ulkopuolella ison ja monimutkaisen mammutin kyljessä. Olin Uuden Uljaan
kyljestä irrotettu kylkiluu. Kun yritin selvittää epäselviä asioita muilta
työntekijöiltä, sain vastauksen, että esimies tiesi asiat osaltani, joten jäin
umpikujaan. Kun en välttämättömiä vastauksia saanut, painin tuskaisesti,
yrittäisinkö selvittää asiaa jonkun muun kanssa vai ottaisinko vaan Sirusta
mallia ja jättäisin asiat levälleen. Jouduin vastaamaan kysyjille, etten
pystynyt hoitamaan asioita, koska en saanut niihin vastausta esimieheltä. Muut
työntekijät kysyivät, kuka se semmoinen esimies oli ja sanoivat, että ahaa
sillä hupakolla oli niin kiire. Kiire oli terveydenhuollossa oiva tekosyy
laiminlyöntiin. Tietokonefirmassa työskentelevä mieheni sanoi, että tuohan on
sama kuin jos hän joutuisi tekemään töitään ilman tietokoneita. Työnteon turhaa
vaikeuttamistahan se oli.
Kaikkia Sirun laiminlyömiä asioita ei voinut vain
jättää. Ne kertyivät rytöläjiksi, joihin kompastuin yhä uudelleen. Raila oli
sanonut, että hallinnon tehtävä oli mahdollistaa asiantuntijoiden työ. Nyt
hallinto vaikeutti työtäni, mutta Sirulla näytti olevan siihen pohjaton piikki
auki. Uuden Uljaan johtajalääkäri luennoidessaan terveydenhuollon laeista
sanoi, että työntekijä oli vastuussa lakien noudattamisesta. Ei auttaisi sanoa,
ettei niistä tiennyt. Miten laeistakaan tiesi, jos ei päässyt koskaan kenenkään
kanssa edes puheisiin? Minun oli pakko käyttää leijonanosa työaikaa kaiken
maailman infoihin ja koulutuksiin saadakseni tiedonmuruja, etten olisi jonain
päivänä vastaamassa laittomasta toiminnasta.
Veronmaksaja minussa kysyi, oliko minun työaikani
järkevää käyttöä Sirun laiminlyömän työn paikkailu, kun Uusi Uljaskin kuului
olevan konkurssin partaalla. Ihan samahan se oli, mihin työaikani käytin,
kunhan palkka juoksi. Minäkin olin Uudessa Uljaassa vain töissä. Aloin ottaa
Sirusta mallia ja suhtautua työhön siis ihan sama -mentaliteetilla. Potilaista
tuli päänahkoja, joita kannatti kerätä mahdollisimman paljon näytöksi niin
arvostetusta kiireestä ja tehokkuudesta, olivatpa vastaanottokäynnit sitten
tarpeellisia tai ei. Seurantakäyntejähän saattoi sopia vaikka eläkeikään asti,
valikoida vain helpot ja parhaimmannäköiset miespotilaat ikuisuuskävijöiksi. Ei
kukaan kysynyt käyntien sisällöstä niin kuin ei toki mistään muustakaan.
Minusta oli tulossa keltainen kyynisenkirpeä sitruuna,
ei mikään makea lajike. Heti tunnistaessani mahdottoman tehtävän jätin asian
sikseen, vältin turhautumista. Nauroimme Annukan kanssa kyynistä naurua, että
ihan sama, olkoon sekin asia retuperällä ja nostin kädet pystyyn heti
kättelyssä. Miten pitkään asiat voisivat olla näin retuperällä, kiertyä
lankahässäkäksi, jonka solmuja ei enää saisi avattua pujottelemalla, vaan
langan olisi katkettava? Miten voisin välttyä kuristumisen tunteelta? Joko
tulisi valituksia ja saisinko niiden myötä haloota vaiko kenkää?
Siru ei lakisääteisestä esimiehen
tiedottamisvelvollisuudestaan huolimatta tiedottanut minulle koskaan mitään.
Hän oli lakien yläpuolella. Puskaradiosta satuin kuulemaan, että Uusi Uljas
tarjosi ilmaisen jouluaterian henkilökunnalle. Normaalissa työyksikössä
osastonhoitaja sai tiedon osastonhoitajakokouksessa tai esimiessähköpostissa,
tilasi ruoan, tiedotti alaisilleen ja nämä kävivät pöytään. Minä olin
tiedottamisen ulkopuolella. Joko kuulin asioista puskaradiosta tai en kuullut
koskaan tai kuulin jälkeenpäin, kun puurot oli syöty ja kattilat tiskattu.
Jouduin valikoimaan kaikkien epäselvien asioiden röykkiöstä ne, jotka kannatti
tai oli pakko selvittää. En suostunut luopumaan tasavertaisesta oikeudestani
jouluateriaan. Oli muka kiire, muka paljon työtä, työaika piti muka käyttää
tehokkaasti, minuutin tarkkuudella sitä muka piti kellokortilla seurata, mutta epäselvien
asioiden selvittelyyn sai käyttää rajattomasti aikaa. Se piikki oli ruhtinaallisen
auki ja ihan levällään. Jäi siinä toki muutama potilaspäänahka keräämättä,
mutta tokihan potilastietojärjestelmään pystyisi tilastoimaan vaikka olemattomia
käyntejä. Siru uskollisena tyylilleen ei tietenkään vastannut
jouluateria-otsikoituun kysymykseeni. Käännyin ystävällisen psykiatrian
osastonhoitajan puoleen. Hän kaivoi sähköpostista esimiestiedotteen. Selvitin
toimistosihteeriltä, miten laskutus hoitui ja keittiöstä, miten jouluruoka
tilattiin. Tässä vaiheessa vihdoin saatoin vaihtaa rivityöntekijän rooliin,
siihen rooliin, jossa oikeasti olin, ja lipitin kyyneltenkatkeran
rusinasoppani, josta olin raivokkaasti taistellut.
- Ei se pahalla, Annukka lohdutti.
En ollut vakuuttunut vaan tyrmistynyt Annukankin hyväuskoisuudesta, mutta ehkä hän yritti lohduttaa minua massiivisen epätoivoni keskellä. Oliko väliä, tekikö Siru tämän pahalla vai hyvällä? Eikö vain sillä ollut väliä, että hän teki työntekoni sietämättömäksi? Oliko alaisen työnteon vaikeuttamisessa järjen hiventäkään, kun samaan aikaan valitettiin terveydenhuollon resurssien niukkuudesta?
Joulupuuroepisodi oli liikaa kuitenkin Annukallekin.
Ei pahoinvointikoordinaattoria voinut jättää joulun alla nälkäkuolemaan.
Annukka pelasti näivettyvän sisäisen yrittäjän ja nyttemmin salaisen agentin
psykiatrian tiiminsä työkokouksiin. Siellä oli kaiken maailman muitakin
maistereita, ihana esimies, inhimillinen ilmapiiri. Minun vuokseni vieras
esimies ja työyhteisö käsitteli Uuden Uljaan yleiset asiat palaveriensa aluksi!
Hyviäkin ihmisiä Uudessa Uljaassa edelleen oli, vaikka uskoni siihen oli aika
heikko. Kokouksessa jaettu tieto soveltui kaikille itsenäistä työtä tekeville
ja avulias sihteeri jopa opasti työntekijöitä vaikeiden uusien asioiden kanssa.
Opin skannaamaan kopiokoneella. Hiippailin palavereihin salaa, kuiskasin
kokoushuoneen ovella salasanan asylum. He raottivat salaovea sen verran, että
sovin juuri ja juuri puikahtamaan sisään. He antoivat minulle turvapaikan.
Joulupuuro ei sinä vuonna mennyt ohi suuni. Toivoin siirtoa siihen
työyksikköön, entisessä ei kukaan minua jäisi kaipaamaa, ei edes huomaisi minun
kadonneen. Psykiatrian tiimissä oli aiempaakin katkerampaa tajuta, miten
epätasa-arvoinen olin Uuden Uljaan työntekijöiden tasavertaisuuden fantasiassa.
Hankala pahoinvointikoordinaattori oli hyvin
tyytymätön. Liittoni neuvottelupäällikkö totesi, ettei iso liitto voinut mitään
Pikku-Siruselle, mutta voisi toki lähettää jonkin paperin. Mutta en minä
tarvinnut lisää paperia, toimistoni ei ollut paperiton. Minä tarvitsin apua ja
muutosta. Mutta en jaksanut alati vääntääkään. Sillä haavaa kaipasin vain
Annukan divaanille, sopia edes hänen kanssaan, että kuopataan koko
toimenkuvatus. Ihan sama, kun vaan palkka juoksi. Minulle kelpaisi
keskustelukumppaniksi jo lääkintävahtimestarin koirakin.
Työrauhani oli rikkumaton. Oli ääretön aava, ei
mannerta horisontissakaan. Olin jo kuukausia ajelehtinut lautalla, jonka köydet
aallokko oli rispauttanut. Aurinko söi ihoni, makeavesi oli loppunut aikaa
sitten, join suolavettä ja oksensin. Hallusinoin heinäpellostani, päästä irti
parresta ja längistä, mutta en päässyt enää turvalliseen peltolohkoon. En
uskaltanut heittäytyä rennoksi, vaan kyttäsin metsänreunoja ja polttelin pimeän
aikaan savuja väijyvien mörköjen karkottamiseksi.
Kommentit
Lähetä kommentti