17 Virtahepo Vuittoneissa

 


Luulin olevani jo kolosseumin syvimmässä viemärissä, mutta pahattarella oli vielä pino yllätyksiä minua varten. Pahatar raahasi minua, alkoi Grande Finale. Irenen jälkeen esimieheksi vaihtui Siru, vastikään aimo kohahduksen pikkukaupungissamme aiheuttanut Gucci-nukke, joka aamuisin päräytti terveysaseman parkkipaikalle moottoripyörällä, ravisti kypärästä esiin tulenliekit. Kokouksiin hän purjehti merkkivaatteissa, lyhyissä hameissa ja helisevissä rannekoruissa. Pian olisin toivottanut komentelevan Irenen sydämellisesti tervetulleeksi takaisin elämääni ja ollut kiltti tyttö, mutta Irene oli karannut vihreille eläkeniityille Uuden Uljaan parsista ja längistä. Puskaradiosta kuulin, että Siru oli hakattu Uuden Uljaan hierarkiahimmelin iäiseen peruskallioon yläpuolelleni ja siinä hän pysyi.

 

Olisin nauranut, ellei olisi niin kovin itkettänyt. Siru oli kolmikymppinen, väitellyt Helsingissä muutamaa vuotta aiemmin ja tuli nyt kirurgian ylilääkäriksi Uuteen Uljaaseen. Siru oli niin kaukaisesta aurinkokunnasta kuin joku voi pahoinvointikoordinaattoria olla ja 25 vuotta nuorempi. Uusi Uljas oli yhtä hukassa kuin ennenkin pahoinvointikoordinaattorin sijoittamisessa hallintohärdelliinsä. En käsittänyt, miksi minut oli heitetty kirurgin alaisuuteen, mutta enhän käsittänyt enää juuri muutakaan. Siru teki työkseen temppuja, minä tavoittelin elinikäistä pysyvyyttä. Kaikki oli hänelle helppoa ja nopeaa, hän ei vatuloinut eikä kypsytellyt. Kosketuspintamme oli olematon, rajapinnat eivät hipaisseet millään akselistolla. Tämänkin tilanteen hyvä tyyppi olisi pelastanut, mutta hyvää tyyppiä ei ollut nyt saatavilla, vain virtahepo Louis Vuittoneissa.

 

Irenen autoritaarisesta tyylistä huolimatta esimiesinstituutio oli hetken näyttäytynyt minulle. Nyt se katosi olemattomiin, simsalabim. Tiesin kyllä, ettei pikkupiruista kannattanut valitella, koska kohtalo voisi korvata ne kunnon perkeleillä. Niin kävi nyt. Siru ei ottanut minuun kuuden vuoden aikana koskaan yhteyttä tässä viestintäihmeiden tavarataivaassa. Olin päässyt täysin eroon parjatusta sähköpostijohtamisesta, ei mennyt sähköposti enää tukkoon Irenen komentelusta, vaan se täysin mykistyi Sirun karua tyyliä. Keskellä viestintäihmeiden kulta-aikaa yksikössäni palattiin aataminaikaan, intran ja puskaradion varaan. Ei, nytpä annoin väärän todistuksen lähimmäisestä, lähetti hän reilun kolmen vuoden kuluttua yhden ainokaisen sähköpostin ja viiden vuoden paikkeilla soittaa pirautti kerran. Tarkoitin vapaaehtoista yhteydenottoa, en pakotettua. Nämä yhteydenotot olivatkin merkkipaaluja työelämässäni.

 

Työkokouksille oli työturvallisuuslaissa hyperkorkeat vaatimukset. Esimies olisi pitänyt saada samaan tilaan ja asiat ihan listalle ja muistioon. Ihannetilanteessa esimies ilmoitti työkokouksen työntekijälle. Vähemmän ihanteellisessa tilanteessani työntekijä yritti kaapata täysin välinpitämättömän esimiehen samaan tilaan, ei mielellään väkisin käsiraudoissa tai jalkapuuhun eikä asialistaksikaan kelvannut tuultapaskaa tai muotivaatteista rupatella. Yritin sopia kokousta Sirun kanssa, mutta hän ei vastannut sähköpostiin. Hän ei vastannut edes sähköpostiin, jonka olin otsikoinut ”äitini saattohoito ja työ”, koska olisin tarvinnut sopia kiireisistä lähdöistä Tammelan vuodeosastolle. Sähköposti oli Uudessa Uljaassa sovittu sisäiseksi viestintävälineeksi, puhelinta ei suosittu työrauhan takia.

 

Siru ei kutsunut minua koskaan mihinkään kokoukseen. Myöhemmissä selvittelyissä kävi esille, että vuosikausia oli pidetty isoja, koko Sirun toimialueen henkilöstökokouksia, mutta Sirun ei tullut kutsuttua minua koskaan mukaan. Sen sijaan Siru letkautti, että pahoinvointikoordinaattia ei näkynyt koskaan missään. Hän ei ilmeisesti hoksannut näiden seikkojen asiayhteyttä. Sain kaikessa rauhassa työntää koiranputkea huoneessani. Huone olikin nykyään linnani, vankityrmä verrattuna aiempaan ympäri kaupunkia kyläluutana liehuamiseen. Potilasmäärä oli kolminkertaistunut terveysasema-ajasta lounelalaisten kunnon laskiessa ja housunkauluksen venyessä. Olisin halunnut edes kerran keskustella työni priorisoinnista sen muuttuessa hallitsemattomaksi. Pyysin kai liikaa.

 

Joskus sain Sirusta näköhavainnon, Gucci-hempukka ei liuennut tapettiin. Hän käväisi joskus hoitajakokouksessa nopeasti pitämässä muutosmonologin, Uuden Uljaan suurista linjoista ja yksiköiden uljaasti yhteen integroimisesta. Siru herätti henkilökunnassa pelkoa totaalimyllerryksestä, mutta pelko osoittautui turhaksi. Paljon puhetta, isoja sanoja, suuria visioita, mutta käytäntöön asti puheet eivät onneksi edenneet. Työntekijät olivat jo lähtötilanteessa uupuneita, riitti selvitä päivittäisestä perustehtävästä. Uudistuksia ja muutoksia ei kukaan kaivannut.

 

En voinut hoitaa työtäni Sirun alaisuudessa. Hän kieltäytyi täysin esimiehen tehtävistä, mutta ei koskaan myöntänyt sitä kenellekään, jätti vain kaiken hoitamatta. Alkoi systemaattinen eristämiseni Uuden Uljaan ulkopuolelle. Siru ei tunnustanut millään muotoa, että olin olemassa. Työntekijän olemassaolon myöntämisellä olisi ollut ilmeisesti jokin psyykkinenkin merkitys. Tuskakerroin nousi uudelle tasolle. Ei ollut mahdollista vuosikausia vain vastaanottaa potilaita ja muuta työtä Uuden Uljaan ulkopuolella ison ja monimutkaisen mammutin kyljessä. Olin Uuden Uljaan kyljestä irrotettu kylkiluu. Kun yritin selvittää epäselviä asioita muilta työntekijöiltä, sain vastauksen, että esimies tiesi asiat osaltani, joten jäin umpikujaan. Kun en välttämättömiä vastauksia saanut, painin tuskaisesti, yrittäisinkö selvittää asiaa jonkun muun kanssa vai ottaisinko vaan Sirusta mallia ja jättäisin asiat levälleen. Jouduin vastaamaan kysyjille, etten pystynyt hoitamaan asioita, koska en saanut niihin vastausta esimieheltä. Muut työntekijät kysyivät, kuka se semmoinen esimies oli ja sanoivat, että ahaa sillä hupakolla oli niin kiire. Kiire oli terveydenhuollossa oiva tekosyy laiminlyöntiin. Tietokonefirmassa työskentelevä mieheni sanoi, että tuohan on sama kuin jos hän joutuisi tekemään töitään ilman tietokoneita. Työnteon turhaa vaikeuttamistahan se oli.

 

Kaikkia Sirun laiminlyömiä asioita ei voinut vain jättää. Ne kertyivät rytöläjiksi, joihin kompastuin yhä uudelleen. Raila oli sanonut, että hallinnon tehtävä oli mahdollistaa asiantuntijoiden työ. Nyt hallinto vaikeutti työtäni, mutta Sirulla näytti olevan siihen pohjaton piikki auki. Uuden Uljaan johtajalääkäri luennoidessaan terveydenhuollon laeista sanoi, että työntekijä oli vastuussa lakien noudattamisesta. Ei auttaisi sanoa, ettei niistä tiennyt. Miten laeistakaan tiesi, jos ei päässyt koskaan kenenkään kanssa edes puheisiin? Minun oli pakko käyttää leijonanosa työaikaa kaiken maailman infoihin ja koulutuksiin saadakseni tiedonmuruja, etten olisi jonain päivänä vastaamassa laittomasta toiminnasta.

 

Veronmaksaja minussa kysyi, oliko minun työaikani järkevää käyttöä Sirun laiminlyömän työn paikkailu, kun Uusi Uljaskin kuului olevan konkurssin partaalla. Ihan samahan se oli, mihin työaikani käytin, kunhan palkka juoksi. Minäkin olin Uudessa Uljaassa vain töissä. Aloin ottaa Sirusta mallia ja suhtautua työhön siis ihan sama -mentaliteetilla. Potilaista tuli päänahkoja, joita kannatti kerätä mahdollisimman paljon näytöksi niin arvostetusta kiireestä ja tehokkuudesta, olivatpa vastaanottokäynnit sitten tarpeellisia tai ei. Seurantakäyntejähän saattoi sopia vaikka eläkeikään asti, valikoida vain helpot ja parhaimmannäköiset miespotilaat ikuisuuskävijöiksi. Ei kukaan kysynyt käyntien sisällöstä niin kuin ei toki mistään muustakaan.

 

Minusta oli tulossa keltainen kyynisenkirpeä sitruuna, ei mikään makea lajike. Heti tunnistaessani mahdottoman tehtävän jätin asian sikseen, vältin turhautumista. Nauroimme Annukan kanssa kyynistä naurua, että ihan sama, olkoon sekin asia retuperällä ja nostin kädet pystyyn heti kättelyssä. Miten pitkään asiat voisivat olla näin retuperällä, kiertyä lankahässäkäksi, jonka solmuja ei enää saisi avattua pujottelemalla, vaan langan olisi katkettava? Miten voisin välttyä kuristumisen tunteelta? Joko tulisi valituksia ja saisinko niiden myötä haloota vaiko kenkää?

 

Siru ei lakisääteisestä esimiehen tiedottamisvelvollisuudestaan huolimatta tiedottanut minulle koskaan mitään. Hän oli lakien yläpuolella. Puskaradiosta satuin kuulemaan, että Uusi Uljas tarjosi ilmaisen jouluaterian henkilökunnalle. Normaalissa työyksikössä osastonhoitaja sai tiedon osastonhoitajakokouksessa tai esimiessähköpostissa, tilasi ruoan, tiedotti alaisilleen ja nämä kävivät pöytään. Minä olin tiedottamisen ulkopuolella. Joko kuulin asioista puskaradiosta tai en kuullut koskaan tai kuulin jälkeenpäin, kun puurot oli syöty ja kattilat tiskattu. Jouduin valikoimaan kaikkien epäselvien asioiden röykkiöstä ne, jotka kannatti tai oli pakko selvittää. En suostunut luopumaan tasavertaisesta oikeudestani jouluateriaan. Oli muka kiire, muka paljon työtä, työaika piti muka käyttää tehokkaasti, minuutin tarkkuudella sitä muka piti kellokortilla seurata, mutta epäselvien asioiden selvittelyyn sai käyttää rajattomasti aikaa. Se piikki oli ruhtinaallisen auki ja ihan levällään. Jäi siinä toki muutama potilaspäänahka keräämättä, mutta tokihan potilastietojärjestelmään pystyisi tilastoimaan vaikka olemattomia käyntejä. Siru uskollisena tyylilleen ei tietenkään vastannut jouluateria-otsikoituun kysymykseeni. Käännyin ystävällisen psykiatrian osastonhoitajan puoleen. Hän kaivoi sähköpostista esimiestiedotteen. Selvitin toimistosihteeriltä, miten laskutus hoitui ja keittiöstä, miten jouluruoka tilattiin. Tässä vaiheessa vihdoin saatoin vaihtaa rivityöntekijän rooliin, siihen rooliin, jossa oikeasti olin, ja lipitin kyyneltenkatkeran rusinasoppani, josta olin raivokkaasti taistellut.

 

- Ei se pahalla, Annukka lohdutti.

 

En ollut vakuuttunut vaan tyrmistynyt Annukankin hyväuskoisuudesta, mutta ehkä hän yritti lohduttaa minua massiivisen epätoivoni keskellä. Oliko väliä, tekikö Siru tämän pahalla vai hyvällä? Eikö vain sillä ollut väliä, että hän teki työntekoni sietämättömäksi? Oliko alaisen työnteon vaikeuttamisessa järjen hiventäkään, kun samaan aikaan valitettiin terveydenhuollon resurssien niukkuudesta?

 

Joulupuuroepisodi oli liikaa kuitenkin Annukallekin. Ei pahoinvointikoordinaattoria voinut jättää joulun alla nälkäkuolemaan. Annukka pelasti näivettyvän sisäisen yrittäjän ja nyttemmin salaisen agentin psykiatrian tiiminsä työkokouksiin. Siellä oli kaiken maailman muitakin maistereita, ihana esimies, inhimillinen ilmapiiri. Minun vuokseni vieras esimies ja työyhteisö käsitteli Uuden Uljaan yleiset asiat palaveriensa aluksi! Hyviäkin ihmisiä Uudessa Uljaassa edelleen oli, vaikka uskoni siihen oli aika heikko. Kokouksessa jaettu tieto soveltui kaikille itsenäistä työtä tekeville ja avulias sihteeri jopa opasti työntekijöitä vaikeiden uusien asioiden kanssa. Opin skannaamaan kopiokoneella. Hiippailin palavereihin salaa, kuiskasin kokoushuoneen ovella salasanan asylum. He raottivat salaovea sen verran, että sovin juuri ja juuri puikahtamaan sisään. He antoivat minulle turvapaikan. Joulupuuro ei sinä vuonna mennyt ohi suuni. Toivoin siirtoa siihen työyksikköön, entisessä ei kukaan minua jäisi kaipaamaa, ei edes huomaisi minun kadonneen. Psykiatrian tiimissä oli aiempaakin katkerampaa tajuta, miten epätasa-arvoinen olin Uuden Uljaan työntekijöiden tasavertaisuuden fantasiassa.

 

Hankala pahoinvointikoordinaattori oli hyvin tyytymätön. Liittoni neuvottelupäällikkö totesi, ettei iso liitto voinut mitään Pikku-Siruselle, mutta voisi toki lähettää jonkin paperin. Mutta en minä tarvinnut lisää paperia, toimistoni ei ollut paperiton. Minä tarvitsin apua ja muutosta. Mutta en jaksanut alati vääntääkään. Sillä haavaa kaipasin vain Annukan divaanille, sopia edes hänen kanssaan, että kuopataan koko toimenkuvatus. Ihan sama, kun vaan palkka juoksi. Minulle kelpaisi keskustelukumppaniksi jo lääkintävahtimestarin koirakin.

 

Työrauhani oli rikkumaton. Oli ääretön aava, ei mannerta horisontissakaan. Olin jo kuukausia ajelehtinut lautalla, jonka köydet aallokko oli rispauttanut. Aurinko söi ihoni, makeavesi oli loppunut aikaa sitten, join suolavettä ja oksensin. Hallusinoin heinäpellostani, päästä irti parresta ja längistä, mutta en päässyt enää turvalliseen peltolohkoon. En uskaltanut heittäytyä rennoksi, vaan kyttäsin metsänreunoja ja polttelin pimeän aikaan savuja väijyvien mörköjen karkottamiseksi.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

11 Sotakirves kaivettu esiin

38 Elämäni viimeinen työpäivä 51-vuotiaana

12 Ensimmäinen työuupumus