23 Epäasiallinen kohtelu paljastuu
Olin se pikkupoika, joka huusi, ettei keisarinnalla
ollut vaatteita! Huusin, että ei uusia eikä vanhoja vaatteita! Ei
rihmankiertämääkään! Keisarinna oli vallan ilkosillaan!
Vaikka Paholainen pukeutui Gucciin, täytyihän jonkun
muunkin nähdä hänen lävitseen. Sairastin täyttä häkää pakkomielteistä kissa-hiirileikkiä,
epäoikeudenmukaista mielivaltaa. En päästänyt enää taudista irti. Piru oli irti
ja vimmainen. Oli selvitettävä työntekijän oikeudet ja työnantajan
velvollisuudet. Olin totisesti lapsena lukenut Enid Blytonit, nuorena Agatha
Christiet ja aikuisena Sherlock Holmesit. Minä olin tämä genre. Työaikaa kului
mutta kulukoon, rahaa paloi mutta palakoon, Uudessa Uljaassahan piikki oli auki
järjettömimpään tuhlaukseen, mitä keksiä saattoi. Otin takaisin korkojen kera
jokaisen tunnin, jona minulle olisi pitänyt lakisääteinen työkokous pitää.
Erin Brockovich luki muistioita, asiakirjoja ja
listasi vaille jäämäänsä. Etsin dokumenttia, jolla SiruPirun narauttaisin. Olin
käynyt läpi satoja hyllymetrejä arkistoja, kun hoksasin, että ei ollut mitään
dokumenttia. Eihän sellaista tyhjästä syntynyt. Mutta oli kaksi kiusallisen
tyhjää hyllyä, jonka reunassa luki pahoinvointihäirikön esimiestyö. Siinä se
oli. Tätä ei kukaan voisi kiistää. Arkistoon jäi jäljet paitsi tehdystä myös
tekemättömästä. Toki voisihan Olympos jälkikäteen väärentää dokumentteja ja
päivämääriä.
Sitten huomasin, että tyhjän arkistohyllyn perällä oli
kuin olikin jotain. Oli yllätys löytää tylsästä arkistosta tylsien
kapulakielisten A4-lomakkeiden keskeltä värikkäästi kuvitettu satukirja. En
uskonut silmiäni. AVI seurasikin jo työolojani! Poskettomien työpahoinvointilukemien
oli täytynyt kantautua AVI:iin ja AVI oli vaatinut selvitystä ja kokousta,
jossa SiruPiru pilaili kehityskeskustelujeni laiminlyönnillä. Se
Olympos-jumala, jolle olin karkauspäivänä hamekankaan toimittanut, oli kuvannut
oloni AVI:lle kerrassaan satumaisiksi. Olipa kerran … alkoi se satu. AVI:n vaatimuksesta
minulle kuulemma jo kirkastettiin perustehtävääni, puhuttiin työni
arvostuksesta ja tavoitteista, annettiin palautetta, yksintyöskentelevänä sain jopa
erityishuomiota ja minua osallistettiin, työni riskejä arvioitiin ja käytiin
vuosittain kehityskeskustelu! Olympos-jumala valehteli AVI:lle rankasti päin
naamaa! Satukirja oli täyttä satupuppua, juuri sitä fantasiaa, jota olin
pyytänyt koko työurani ajan. Olympos siis hyvin tiesi, mitä minulle olisi
pitänyt antaa, koskapa siitä osattiin näin laveasti valehdella. Näinkö Olympos
hoiteli hommelit AVI:in kanssa? Olympos satuili hyvistä haltiakummeista, mutta
oikeasti Olympoksella seikkaili vain pahoja noitia ja ilkeitä peikkoja. Ei
rohkeita prinssejä eikä oikeamielisiä kuninkaita, koska sellaisia ei Olympoksella
ollut. Satukirja oli pullollaan Olympokselle mahdottomia tehtäviä. Työsuojeluvaltuutettukin
nähtyään satueepoksen yritti etsiä arkistoista AVI:lle kerrottua
riskinarviotani, mutta sellainen oli olemassa vain satukirjassa.
Nyt minulla oli todisteet, kiusallisen tyhjät
hyllymetrit ja satueepos. Näillä aseilla onnistuin houkuttelemaan ympärilleni
taivaallisen sotajoukon auttajia. Olin Aurinkokuningas, jonka ympärillä hössäsi
hovillinen luottamusmiehiä, työsuojeluvaltuutettuja, työnohjaajia, työterveyshoitajia,
työterveyslääkäreitä, psykologeja, työkykykoordinaattoreita, liiton
neuvottelupäälliköitä ja lakimiehiä. Kaikkien työaikaa paloi, veronmaksajien
rahaa paloi, piikki oli taas levällään auki kuten muutoissa ja Annukan
lepodivaanilla. Rajattomasti tehottomia keskittymiskyvyttömiä työtunteja, tyhjien
lupausten kokouksia, turhaa työnohjausta, turhia vastaanottokäyntejä,
mahdottomien tehtävien tuoman ahdistuksen purkua kallonkutistajan divaanilla.
Nyt ei säästelty, tätä työajan käyttöä ei valvottu minuuttijahdilla eikä
kellokortilla. Maksoi mitä maksoi, kunhan Olympos sai hautoa tulehduspaisetta
kankussaan rauhassa eikä kukaan tullut sitä sohimaan. Kallista ulkoistettua
apua, toksiinien peitemaalausta ja pientä pintaremonttia.
Oli siinä selittämistä. Ettei ollut mitään. Ei mitään
struktuuria. Auttajien oli mahdotonta irrottautua terveestä viitekehyksestään
ja astua surrealistiseen maisemaan. Aina piti palata nollapisteeseen. Nolla.
Pyöreä nolla. 0. Zero. Koko ajan heiltä lipsahteli, eikö työkokouksissa,
kehityskeskustelussa, yhteydenpidossa, sähköpostivastauksissa, riskiarviossa,
koulutussuunnitelmassa. Ei ollut työkokouksia. Ei ollut kehityskeskustelua. Ei
ollut yhteydenpitoa. Ei ollut sähköpostivastauksia. Ei ollut riskiarviota. Ei
ollut koulutussuunnitelmaa. Ei ollut mitään. Ei missään. Tuhoamisleiriltä
puuttuivat kaikki struktuurit, vallitsi anarkia, Kärpästen herra jahtasi sikaa.
Lopulta epäluulo kohdistui minuun. Minä valehtelin.
Eihän tällainen kurjimus voinut olla totta. Valehtelinko minä? Liioittelinko
minä? Olinko yrittänyt riittävästi? Olinko yrittänyt sopia palaveria? Olinko
yrittänyt soittaa? Olinko lähettänyt sähköpostia? Olinko lähettänyt
tekstiviestiä? Olinko yrittänyt käytävällä ottaa helmasta kiinni? Olinko
yrittänyt sata kertaa ja vielä kerran päälle? Olinko kiivennyt terveyskeskuksen
katolle, että SiruPiru huomaisi minut, kun karautti aamulla terveysaseman
pihaan motskarillaan? Olinko hirttäytynyt hänen mustalla kajalilla
kehystettyjen silmiensä edessä, jotta hän huomaisi minut? Nyt jahdattiin minua
ja alibi oli tarpeen. Onneksi olin kaikkeni yrittänyt, polvillani rukoillut
sisäinen yrittäjä. Onneksi minulla oli läjäyttää heidän eteensä pitävät
todisteet, sillä ne todella tarvittiin. Olympos-jumalan sepittämä satueepos ja
kaksi metriä tyhjää arkistohyllyä.
Uuden Uljaan viemäristä haiskahti lemuava ulkohuusin
alusastia. Olympoksen kankun tulehduspaise oli saastuttanut pohjavedenkin.
Työsuojeluvaltuutettu kirosi ja iski nyrkkiä pöytään, karu kohtaloni otti ihan
tunteisiin. Hän oli turvallinen karhu, olin vihdoin kohdannut Uuden Uljaan
Prinssi Rohkeani. Häneltä kuulin, että hän oli kopioinut kyllä epäasiallisen
kohtelun mallin Uuden Uljaan intraan, mutta ehkä Olympos oli todennut sen
kiusalliseksi hiljaisen hyväksynnän kulttuurissaan. Olympoksen väki oli upottanut
riippakivellä umpsukkeloon Mariaanien haudan syvyyksiin epäasiallisen kohtelun
mallin ja hypoteesin, että Uuden Uljaan koivun ja tähden alla voisi esiintyä
työpaikkakiusaamista. Uudessa Uljaassa epäasiallisen kohtelun mallikin oli vain
yksi sen satukirjoista, kulissi AVI:ia varten.
Tällaista tilannetta ei voi olla olemassa!
Työskentelet Uuden Uljaan ulkopuolella!
Työyksikkö ei voi toimia täysin ilman työnjohtoa!
Olet laiva ilman suuntaa avomerellä!
Et ole tasa-arvoinen muiden työntekijöiden kanssa!
Joulupuuro on ihmisoikeus!
Jokaisella työntekijällä on oikeus esimieheen!
Työkokous on vain oman esimiehen pitämä!
Työkokous pitää olla kuukausittain!
Tilannetta ei olisi saanut päästää näin pitkälle!
Kohtelusi on epäasiallista!
Kohtelusi viedään Uuden Uljaan hallitukseen, jos ei
muu auta!
Kohtelusi viedään AVI:iin, jos ei muu auta!
Jos Uusi Uljas antaa sinulle potkut AVI:iin
valvontapyynnön tekemisestä, sekin viedään AVI:iin!
Tältä esimieheltä otetaan kaikki esimiestyö pois!
Työsuojeluvaltuutettu tunnisti epäasialliseksi kohteluksi tiedon
ulkopuolelle jättämisen, sen, ettei minulle jaettu sähköposteja eikä
sähköposteihini vastattu, eristämisen työyhteisöstä ja naurunalaiseksi
saattamisen. Vihdoin järkipuhetta! Asiani olivat toden totta viturallaan
muidenkin mielestä. Lakisääteinen työkokous kerran kuussa oli perusoikeus. Iso
pillastunut joukkio työpahoinvoinnin asiantuntijoita puhui samaa kieltä
kanssani, laaja turvallinen rintama taivaallista sotaväkeä huusi minut
kuninkaakseen, laski kutreilleni laakeriseppeleen ja kantoi minua
kultatuolissa. Vuosien taistelun jälkeen vihdoin tunnustettiin, että olin ollut
kaiken aikaa oikeassa. Sain laskea raskaan kantamuksen hartioiltani. He panisivat
asiat kuntoon ja lupasivat, että kyllä lommo oikenee. Kaikki tarpeeni olivat
perusteltuja, muissa yksiköissä itsestäänselvyyksiä, jopa lakisääteisiä, ei
mitään eliitin ylellisyyksiä.
Mutta edelleen he huokailivat, että muutosarkkitehtina
SiruPiru oli loistava.
Kommentit
Lähetä kommentti