26 Työpahoinpitelykokous

 

Railan tulo esimiesremmiin oli minulle lottovoitto. Hän tunsi minut vuosien takaa ja nyt hän oli SiruPirun yläpuolella hierarkiassa. Kutsuin heti koolle hätäkokouksen. Mukaan tuli kaksi vahvaa auttajaani, luottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu, sekä Raila ja SiruPiru. Luottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu liehuisivat hovina ympärilläni,  puhuisivat puolestani, minä vain sivusta seuraisin oikeuksieni toteutumista vihdoin. Myös Railan odotin tukevan häneltä tunnustuspalkinnonkin aiemmin saaneen terveyden edistäjän oikeuksia.

 

Luottamusmies oli ennen kokousta puhunut ahdingostani sen Olympos-jumalan kanssa, jonka mielestä minun oli kuule ihan turha yrittää mitään. Hän toi hyviä uutisia. Olympos-jumala oli sanonut, että SiruPirulta otettaisiin kaikki esimiestyö pois! Piinani oli Olympoksen tiedossa ja nyt vääryys korjattaisiin. Olympoksen tiedossa täytyi olla muitakin uhreja. SiruPiru keskittyisi jatkossa täysin vahvuuteensa, terveydenhuollon muutosarkkitehtuuriin, ja Raila olisi jatkossa esimieheni. Huh helpotus! Mutta helpotuksen huokaus oli tietysti hätiköity, sain vetää sen takaisin keuhkoihini.

 

Raila ja SiruPiru saapuivat kikatellen, kuinka vähiin olivat vetäneet hiilarit. Railan tapasin ensimmäisen kerran uudessa esimiehenesimiesroolissaan. Vastoin luottamusmiehen kertomaa Raila vakuuttikin, että SiruPiru olisi jatkossakin esimieheni, tästä ei esimies parantunut. Olympoksella yksi jumala puhui yhtä ja toinen toista. Jumalat olivat ilmeisesti olleet tukkanuottasilla ja luottamusmiehen kanssa puhunut kärsinyt häviön. Paloikohan Olympos-jumalillakin päreet, huusivatkohan hekin kurkku suoraan? Johtoeliön yläpää ei tiennyt, mitä alapää puuhasi. Olin varma, että viime kädessä minä olisi hierarkian alimmainen eli minä, joka kärsisi Olympoksen ristiriidoista.

 

Tapasin SiruPirun toista kertaa nyt, kun hän oli ollut esimieheni jo kolme vuotta. Tapaisiko hän minua koskaan vapaaehtoisesti vaiko aina pakotettuna, taivaallisen sotaväkipataljoonan paikalle väkisin raahaamana? Sirpukka oli punannut töröhuulensa kirkkaalla punalla, liekinvärisine hiuksineen hän oli palava pensas. Tänään hän oli pukeutunut pinkkiin tiukkaan piukkaan nahkahamoseen ja antavaan ankanmunankuoren väriseen Ted Bakeriin. Työsuojeluvaltuutettu kärvisteli tässä helteessä ja hänen hikiset silmänsä pulahtivat vähän päästä pushup-aukosta ylös vilvoittelemaan. Pysyisikö hänellä aivot päässä vai olivatko ne jo jäässä vai putoaisivatko ne puoli metriä alaspäin? Luottamusmies ei onneksi ollut naiskauneuteen kallellaan.

 

Oikeusistunnon aluksi luottamusmies esitti syytteet jämäkästi. Työntekijällä oli oikeus esimieheen. Tarvitsin lakisääteisen työkokouksen kerran kuussa. Arkiston tyhjät hyllyt olivat kiusallisen pitävä ja vääjäämätön näyttö siitä, että esimiestyö oli laiminlyöty vuosia. Huoneeni turvassa nyrkkiä pöytään iskeneen ja AVI:iin asian viemistä viimeisenä kortena uhonneen, tilanteesta pöyristyneen työsuojeluvaltuutetun olemus sen sijaan oli nyt aivan toinen. Hän ei saanut ulos suustaan lupaamaansa yhteenvetoa epäasiallisesta kohtelustani. Esimiesten edessä hän yhtäkkiä muistikin olevansa vain suorittavan tason sinikaulustyöntekijä, jolla oli asuntolaina, tarkemmin ajatellen vain töissä Uudessa Uljaassa. Herrain pelko oli viisauden alku. Haistoin, että hänellä oli löysätkin housussa. Pyysin häntä toistamaan asiat, jotka hän oli luvannut huoneeni turvassa ottaa puheeksi. Hän piipitti, että kyllä ne tulevat esille tässä keskustelun kuluessa. Sanoin, että kakaisepas ne nyt vaan ulos. Hän tuijotti minua tyhjin katsein suu velttona. Työsuojeluvaltuutettu paljastui työvahingoittamisvaltuutetuksi. Hän osoittautui vitsiksi. Jouduin itse peilaamaan SiruPirun toimintaa epäasiallisen kohtelun malliin eikä se ollut kaunista sanottavaa.

 

SiruPiru oli tarkkaillut ja arvioinut vastustajansa Railan turvallisen selän takaa pälyillen. Kuka pelkää Mustaa Miestä? Vastustajien pelon saattoi haistaa. Toisella oli ilmiselvästi paskatkin housussa, tuskin toinenkaan oli kova luu. SiruPiru oli todennut heidät höyhensarjalaisiksi.

 

Seurasi sarja valhekuvia ja näytöksiä.

 

Luottamusmies ja työvahingoittamisvaltuutettu olivat tulleet kokoukseen luomani tilannekuvan kera. Toinen oli kauhistellut, ettei tällaista voinut olla olemassakaan, ja toinen, etten ollut tasa-arvoinen muihin työntekijöihin nähden. Mutta eivät olleet nämä näkemykset heissä tiukassa. Nyt kuva vaihtui silmänräpäyksessä toiseksi. Ruuneperi oli taitava puheissaan. Hän pelasi kokousaikaa, muut eivät ehtineet väliin juuri mitään sanoa. SiruPirulla oli uudet vaatteet päällään aivan kuin keisarinnalla ja valheet tipahtelivat totuuksina Dior-huulilta. SiruPiru-noita loihti taikasauvan iskulla sirkusteltan, istui itämaisella matolla lootusasennossa turbaani päässään, luritteli huilua ja lumosi käärmeet, joiksi ”auttajani” osoittautuivat. Noita esitti minulle jo tutun fantasiamonologin muutoksesta, integraatiosta, yhteistyöstä, uudenlaisesta konsultaatiokulttuurista, pahoinvointihäirikön korkeasta ammattitaidosta ja mukaan ottamisesta tiimeihin. Huoneeni tuli olla siellä missä lääkärienkin. Muutto olisi siis taas ollut tiedossa, ellei tämä olisi ollut vain SiruPirun valheita. Noita oli keksinyt uudelleen sen pyörän, jolla terveysasemalla olimme hurruutelleet huoneesta toiseen, työryhmästä toiseen, hallintokunnasta toiseen. Kaiken sokerimömmön seassa ainoa rehellinen asia, jonka Noita teki selväksi, oli, että yhdelle työntekijälle ei omia työkokouksia edelleenkään tulisi. Eli mitään todellista parannusta ei ollut luvassa. Mutta sitähän luottamusmies, työvahingoittamisvaltuutettu ja Raila eivät tienneet.

 

Luottamusmies, työvahingoittamisvaltuutettu ja Raila tuijottivat Silmänkääntäjää lumoutuneina. Kuin juuri talvihorroksesta heränneinä naantalinaurinkoina he nousivat ihan seisaalleen ja SiruPiru sai valtaisat aplodit ja hurraa-huudot. SiruPiru terävöitti mielet ja miehet ympärillään. Kaikki oli ollut väärinkäsitystä, minulla olikin loistava tulevaisuus, mirhaa ja suitsukkeita. Olin vain ollut turhan hätäinen kolme vuotta. Kolme vuotta SiruPiru oli näitä innovaatioita minulle valmistellut. Mutta tietenkin se oli vain hallusinaatio, jonka taitava käärmeenlumoaja loitsi ja jonka läpi vain minä näin. SiruPiru oli kolmessa sekunnissa sepittänyt nämä valheet, jotka upposivat täysin. Luottamusmies ja työvahingoittamisvaltuutettu hehkuivat myös helpotuksesta. Kokous oli yllättäen muuttunut kivaksi. Ikäviä asioita ei tarvinnutkaan sanoa päin naamaa Olympoksen lellikille.

 

Uudessa Uljaassa vallitsi väärän kohteliaisuuden ilmapiiri. Joku fiksu olisi kyseenalaistanut SiruPirun puolustuspuheenvuoron, absurdin yllätysvedon, kun kaikki tiesivät asioiden oikeasti olleen aivan toisin kolmen vuoden ajan. Mutta luottamusmies, työvahingoittamisvaltuutettu ja Raila olivat sinisilmiä. Ihmisissä oli sellainen valuvika, että he lähtökohtaisesti halusivat uskoa hyvää toisesta ihmisestä, luottaa tämän sanaan, rehellisyyteen ja hyvyyteen silloinkin, kun siihen ei ollut syytä. Ja tokihan helpompaa ja turvallisempaa kuin vastakkainasettelu oli hyssyttely. SiruPiru oli hyväsiskoverkostonsa ansiosta keisarinna, jonka yllä ”auttajat” halusivat väen väkisin nähdä juuri ne koreat vaatteet, jotka SiruPiru halusi heidän näkevän. Saattoivathan he hiukan epäillä SiruPirun paljaiden rintojen ja pakaroiden viuhahdellessa. Mutta kun he epäröidessään syrjäsilmällä vilkaisivat toisiaan ja näkivät muiden kasvoilla saman ääliömäisen haltioituneen ilmeen, he painoivat epäilyksensä piiloon ja yhtyivät suitsutukseen. Sopulilauma vaipui ryhmäpsykoosiin. Vain minä näin, ettei SiruPirun yllä ollut rihman kiertämää.

 

En ollut onnistunut vakuuttamaan työvahingoittamisvaltuutettua ja luottamusmiestä siitä, ettei Jupiterissa eikä SiruPirussa ollut inhimillistä elämää. Verronkin kun työvahingoittamisvaltuutettu oli ilmiselvästi retkussa Sirpukkaan. Oivalsin, että vaikka Raila oli SiruPirun esimies, Railan epäkiitollinen tehtävä oli olla SiruPirun työrukkanen, välivöyhkä, SiruPirun paskasen työn tekijä, laiminlyöntien paikkaaja.

 

Tuttuun tapaan SiruPiru siirtyi fantasiasta syytteennostoon. Nyt hän alkoikin syyttää minua, että motiivini oli se, etten hyväksynyt, että jouduin alemman ammattiryhmän eli hoitajien työkokouksiin. Hän lietsoi luokkasotaa, sillä luottamusmies ja työvahingoittamisvaltuutettu olivat hoitajia. Hankala sitruunankitkerä oksennuksenvihreä pahoinvointihäirikkö oli liian kauan katsellut tätä toteutumattomien lupausten showta. SiruPiru antoi minusta väärän todistuksen. Lähes kaikki ystäväni olivat terveysaseman hoitajia. Miksei SiruPiru itse mennyt vaikkapa sosiaalityöntekijöiden kokouksiin, jos oli ihan sama, mihin työkokouksiin osallistui?

 

SiruPiru puolustautui tuttuun tapaan hyökkäämällä. Juuri tämä tilanteen saaman käänteen pelko esti 100 000 suomalaista työpaikkansa epäasiallisen kohtelun uhria tekemästä ilmoituksia. Työvahingoittamisvaltuutettu ja luottamusmies olivat velvollisia kuuntelemaan uhrin tarinaa, mutta heitä ei voinut pakottaa pysymään tukena. Kun hierarkiassa hyvin korkea-arvoinen esimies ja kaikkein alimmainen alainen olivat vastatusten, miten miellyttävää "auttajille" oli asettuakin esimiehen puolelle. Kiusattu oli varmasti vastenmielinenkin, jotain vikaahan hänessä täytyi olla, kun joutui tähän asemaan. Kuka oikeasti halusi pysyä heikomman puolelle ja saada ehkä tuntea sen omissa nahoissaan? Tuen puutteen pelko pidätteli uhreja vuosikausia ahdingossaan ja koko sen ajan kiusaaminen vaurioitti heidän sielujaan.

 

En edes yrittänyt hillitä aggressiotani. Keskeytin: - Meillä on tässä nyt tosi herttainen ilmapiiri, mutta tämä sama keskustelu on käyty jo aiemmin eikä tästä seuraa mitään muutosta. Nämä ovat vain valheita.

 

Lähdin myös suoraan hyökkäykseen. Katsoin suoraan absoluuttisen pahuuden origoon, Mustan Enkelin palaviin kekäleisiin, joita kukaan muu ei koskaan nähnyt. Keisarinna Julman silmät kääntyivät salamannopeasti lempeiksi spanielinsilmiksi. Sudenturkkinsa peitoksi hän vetäisi karitsan uudet vaatteet ja hän kysyi: - Eikö minussa ole mitään hyvää?

 

Orleansin Neitsyt vaihtoi taktiikkansa täydessä vauhdissa hyökkäyksestä marttyyriuteen. Huilu oli vaiennut, tipahtanut SiruPiru-paran käsistä. Käärmelauma oli vapautunut lumouksesta ja nyt ne kaikki luikersivat pistimet ojossa minua kohti. Kruunupäinen kuningaskobra luikerteli laumassa ja syöksi minut, kalvakan maitokäärmeen, laumani ulkopuolelle. Olin kartettu.

 

Seuraava näytös oli nimeltään asiallinen SiruPiru ja Räyhä-Tuulikki. SiruPiru osoitti positiivista ajattelua, ei sanonut pahaa sanaa minusta. Minä taas provosoituna mustamaalasin SiruPirua. Kiusaajan ja kiusatun roolit kiepsahtivat ylösalaisin ”auttajieni” silmissä eikä sokea pisteeni nähnyt tuon kuvan vaihtumista. Minä poikkesin Uuden Uljaan hyssyttelynormista, sanoin asiat niin kuin ne olivat. Olin epäasiallinen, en enää viaton uhri. Oli kiellettyä provosoitua, käyttäytyi toinen kuinka epäasiallisesti tahansa. Minusta tuli syntipukki. Kukaan ei halunnut olla luuserin liittolainen tai puolustaa hierarkian alinta maanmatosta Olympoksen lellikkiä vastaan. Oliko ”auttajien” empatia luuseria kohtaan koskaan ollutkaan aitoa? Piittasiko kukaan totuudesta puupennin vertaa? Vuosikymmenien ja erityisesti viiden viimeisen vuoden tunnekuorma painoi harteitani. Tämä oli minun elämääni, mutta he tupsahtivat kurjimukseeni ensi kertaa hetkeksi.

 

Kuva oli muljahtanut päälaelleen. Se, mitä minä näin ja mitä ”auttajani” näkivät, ei ollut sama kuva. Olimme tulleet selvittämään pitkään jatkunutta henkistä väkivaltaa, joka oli läsnä tässäkin hetkessä. Mutta työvahingoittamisvaltuutetun aivot olivat tipahtaneet jalkoväliin, jonka peittelemiseen meni hänen ruutinsa. Hän näki vain SiruPirun anteliaan kaula-aukon ja muisti, että oli täällä vain töissä. Luulin skarpimman luottamusmiehen ymmärtäneen tapaamisissamme, millaisen huijarin kanssa olimme tekemisissä, ettei häntä nyt jymäytettäisi, vietäisi kuusi nolla, mutta mitä vielä. Hän ahdisti nyt minut huoneen nurkkaan, suuntasi käärmeenvihreät silmänsä minuun ja sähisi:

 

- Tuulikki, nythän tässä esimies juuri lupaa, miten sinut integroidaan mukaan ja asia saadaan kuntoon.

 

Lupaa ja lupaa. Tällä kertaa Miss Giljotiinin ei tarvinnut edes itse liata käsiään pahoinpidelläkseen minut. Epäluottamusmies nujersi minut ilolla hänen puolestaan. Se oli epäluottamusmieheltä napakymppi. Tyrmäämiseni onnistui perusteellisesti. En olisi voinut villeimmissä fantasioissanikaan kuvitella, että voisin joutua ”auttajan” pahoinpitelemäksi, että ”auttaja” alkaisi suojella SiruPirua minulta.

 

Tiesin kyllä, mitä kohti kuljin, mutta tie vei minua vääjäämättä. Minä tyhmeliini olin rikkonut kivan kulttuurin, sunnuntaitunnelman, Uuden Uljaan kirjoittamattoman hyssyttelynormin, jota kukaan asiallinen kokoustaja ei rikkonut. Olin provosoitunut, kuumentunut hakemaan oikeuksiani aggressiivisesti, kun en niitä hyvällä saanut. Tiesin ottaneeni riskin. Olin rauhanjärkyttäjä, yleinen syyttäjä, tilannetajuton, sosiaalisen miellyttämisen normin raiskaaja. Totuudentorvea ei kukaan silitellyt. Kymmenmetrinen berliininmuuri nousta suhahti minun ja ”auttajien” väliin, jotka eivät halunneet liata omia käsiään.

 

Aurinkokuningas oli syösty vallasta, mainen suosioni oli haihtunut. Kukistunut kunkku raahattiin Bastiljin pyövelille. Hovinarrit siirtyivät viihdyttämään Maria Veristä, nostivat kukkulankuningattarekseen. Mielistelivät pelastaakseen oman kaulansa, pelkäsivät joutuneensa itsekin Olympoksen epäsuosioon. Perseennuolijat unohtivat vapauden, veljeyden ja tasa-arvon. Epäluottamusmies jonon ensimmäisenä kieli pitkällä SiruPirun perseennuolentaan.

 

Riisuuduin aivan paljaaksi, ihminen äärimmäisessä hädässä.

- Nyt tässä leikitään terveydelläni ja tarvitsen apua, olivat neuroottisen pahoinvointihäirikön kuuluisat viimeiset sanat.

 

Repliikkini selvensi kaikille viimeistään nyt, että minä olin se häiriintynyt. Äärimmäisen hankala häirikkö meni myöntämään, että tämä rääkki koetteli jo ihan mielenterveyttäkin. Ei ollut tapana myöntää, että oli romahtamaisillaan.

 

Kokoukselle ei sovittu edes seurantaa. Piipitin, että liiton neuvottelupäällikkö kehotti sopimaan seurantakokouksen ja tekemään muistion, johon tulisi kaikkien allekirjoitukset. Mutta eihän sellaiselle ollut tarvetta, tilannehan korjautui tämmöisellä kivalla keskustelulla. Kyllä naisen sanaan luotettiin. Eihän oikeastaan edes tälle kokoukselle ollut tarvetta. Olin vaan niin hiton hätäinen, eihän helvettini ollut kestänyt vielä neljää vuottakaan. Elin uuden uljaan tulevaisuuteni aattohetkeä, hetkeä juuri ennen kuin verhot reväistäisiin satumaisen maiseman edestä. Mitä kukkua!

 

Piinallinen kokousaika loppui. Pikku Julmuri oli selvinnyt taas kaksihaaraisella käärmeenkielellään. Hän luikki tiehensä ja jatkoi valitsemallaan tiellä. Satutädin lupaukset kymmenestä integraatiohyvästä jäivät leijailemaan teatteriaitioon. Epäluottamusmies ja työvahingoittamisvaltuutettu olivat tyytyväisiä. Työpaikkakiusaamiskokous oli vedetty asiallisesti läpi. Vain kiusattu ei ollut käyttäytynyt asiallisesti.

 

Paha voittaa hyvän. Valhe voittaa totuuden. Niin kuin tuli polttaa veden.

 

Vedin illalla pari kolme lasia liikaa viiniä rentoutuakseni. Harmi, ettemme eläneet tragediaamme Kolumbiassa tai Jemenissä tai El Salvadorissa tai Pakistanissa tai Nigeriassa. Suomessa riski jäädä kiinni tarkk'ampujan tilaamisesta oli varsin todennäköinen. Tai mihinkään niin kivuttomaan en tyytyisi. Ottaisin mallia itsestään Mustasta Enkelistä. Tilaisin hampaiden irti kiskomisen puudutteetta. Ja vesikidutuksen. Ja sen jälkeen pieniksi paloiksi kiitos. Vaikka kaikkein mieluiten kirurgi Tuulikki Seppä itse paskasilla sormilla sorkkisi SiruPirun silikonirintakehän auki ja hakisi todistuskappaleen: SiruPirun elimistä puuttui sydän. Ja pääkoppa oli aivopoimuton. Kaiku vastasi metsästä SiruPirulle niin kuin hän oli sinne huudellut. Käyttäydyinkö yhtään epäasiallisemmin häntä kohtaan kuin hän minua? Hakisivatko valkotakkiset vai natsakauluksiset minut? Olinko realiteeteissa?

 

Seuraavana aamuna känniperseilyn jälkeen pelkäsin potilaiden haistavan vanhan viinin minusta.