27 Olenko enää edes olemassa

 

Asiallisen työpaikkakiusaamiskokouksen jälkeen aloin kokeilla, kuinka pitkälti Raila lähtisi tekemään SiruPirun töitä. Puheissa Raila vakuutti edelleen, ettei ollut esimieheni, mutta alkoi kuitenkin vastailla akuutteihin sähköpostikysymyksiini. Railan salaesimieheys hieman helpotti elämääni.

 

Työvahingoittamisvaltuutettu ei perääni kysellyt. Olin niin pettynyt hänen moraaliseen rohkeuteensa, etten enää ollut hänen ”tukeaan” vailla. Hieman myöhemmin hän jätti tehtävänsä kesken kauden. Puskaradiosta kuulin, että jotain dramaattista oli tapahtunut, Olympoksen pilviverhon takana tapahtui kummia. Kukapa haluaisi viedä näin ikävää asiaa hierarkian huipulta Olympokseen? Miksi rasittaa itseään muiden murheilla, kun palkan, kivan elämän ja kalsarikännit sohvalla sai vähemmälläkin meuhkaamisella? Tajusiko työvahingoittamisvaltuutettu koskaan istuneensa draamaqueenin teatterissa ja osoittaneensa suosiota Oopperan Kummitukselle? Se työvahingoittamisvaltuutetun kunniaksi oli kuitenkin pakko myöntää, että hän oli kuitenkin Uudessa Uljaassa ainoa "auttaja", joka reagoi tunteella tai pikemminkin nyrkeillä paukautellessaan niitä pöytääni. Tunsin jopa hieman myötätuntoa häntä kohtaan. Oliko tehtävä liian raskas ehkä pohjimmiltaan oikeudentuntoiselle ihmiselle tässä kokoustelijoiden maailmassa? Tuli lupailtua liikoja viedä asia Olympokseen ja AVI:iin, mutta munaa ei siihen tosimittelössä ollutkaan. Vai luuliko hän, että asiat järjestyisivät, kun hän vaikutusvaltaisuudessaan vain istui samassa huoneessa? Puhumatta. Kun jo SiruPirun näkeminen halvasi hänen puhekeskuksensa.

 

Epäluottamusmiestä joutuisin uudelleen kerjäämään uskomaan minua. Keräilin taas kasaan tyhjän hyllyn todistusaineistoa SiruPirun laiminlyöntien jatkumisesta. Epäluottamusmies oli sentään saanut asiansa esitettyä reippaasti SiruPirun edessä, se oli jotain Uudessa Uljaassa. Todistusaineistoa kertyikin runsaasti, sillä mitään SiruPirun lupaamasta ei toteutunut. Hän oli valehdellut epäluottamusmiehelle, työvahingoittamisvaltuutetulle ja Railalle päin naamaa, minä en ollut hetkeäkään juskonut hänen sanaansa. En nähnyt vilaustakaan SiruPirusta seuraavina kuukausina.

 

Pääni aukomisesta oli tietenkin seuraamuksensa, se ei voinut jäädä rankaisematta. Olin provosoinut SiruPirun kostokierteeseen, joten minusta oli päästävä eroon. Punapään kosto tuli välittömästi. Osastonhoitaja huikkasi käytävällä seuraavasta muutosta. SiruPirun lupaama muutto sentään toteutui mutta ei lääkärien käytävälle. Enää ei riittänyt huoneen tai kerroksen muutto, vaan nyt lennettiin koko terveysasemalta. Pahempaa minulle ei olisi voinut tapahtuakaan, menetin tutut työtoverini. Eikä muuttotieto saapunut Olympos-jumalan määräämällä tavalla punaisella huutomerkillä ja suurella prioriteetilla hänellekin jaettuna, vaan työasiat huudeltiin minulle edelleen käytävällä ohi kulkiessa. SiruPiru ei suostunut tekemään töitään eikä osastonhoitaja SiruPirun töitä. Tätä oli minun työelämäni ja tähän väliin minä putosin.

 

Pikkuterveyskeskusglooria oli täysin mennyt maailma. SiruPiru toteutti suurimman pelkoni. Olin vedonnut kokouksessa terveyteni menettämisen uhkaan, joten siitä inspiroituneena SiruPiru ulosti minut pois terveysaseman tutusta työyhteisöstä sisäilmasairaaseen kellariin ikkunattomaan huoneeseen. Huone oli varastokoppero, joka sopi loistavasti sekä henkisen että fyysisen terveyteni tuhoamiseen. Sitä ei ollut suunniteltu työhuoneeksi, saati potilasvastaanottoon. Se ei kattanut elollisen elämän hengissä pysymisen minimivaatimuksia. Siellä ei ollut happea, elämän eliksiiriä. Happi ei riittänyt minulle, saati sitten potilaalle. Ovi oli pidettävä auki käytävään ja kun puhelin soi, piti ensin juosta sulkemaan ovi ja vasta sitten vastata puhelimeen. Kerran vastaanoton jälkeen potilaan ohjaaja nousi, tutki kattoa ja sanoi, että ilmanlaatu ei ollut kunnossa. Ei yllätys. Olimme kaikki neljä tunnin vastaanoton jälkeen naama punaisina hapenpuutteesta. Työterveyshoitaja sanoi, ettei ikkunaton huone ollut asiallinen työtila, mutta työsuojelupäällikön mukaan se oli kelvollinen ja minä vaan valitin kaikesta. Selkäni takana kai jo juoruiltiin hankalasta pahoinvointihäiriköstä.

 

Olin aloittanut loistokkaan urani terveysaseman hallintokerroksessa ja päätynyt alhaisimpaan majaan, joka tästä kolosseumista löytyi. Alkoi sensorisen deprivaation tuskallinen rottakoe, eristäminen. SiruPiru tiesi sen johtavan hitaaseen hajoamiseen hapettomissa oloissa. Tukehtuisin vähitellen. Olin anteeksiantamattomasti tölväissyt esimiesinstituutiota ja sitä ei tehty rankaisematta. Sen pohjemmalle ei kellarirotta voisi joutua.

 

Voisipas. Kellari meni remonttiin. Syöksykierrekorkkiruuvi porasi kellarirotan betonilattian läpi viemärionteloon. Moderneista tiedottamishärveleistä huolimatta remonttitiedottaminenkaan ei yltänyt viemäriverkostoon. Yhtenä aamuna töihin tullessani työhuone oli lattiasta kattoon täynnä muoviputkea ja remonttireiskaa. Raivasin reitin lukkokaapille ja heittelin tavarat kassiin miettien, mitä teen, minne menen. Joku kysyi oven takana, vieläkö se akka on siellä. Toisen kerran yhtäkkiä kesken vastaanoton alkoi niin kova porausääni, että katsoimme potilaan kanssa toisiamme avuttomana. Emme jaksaneet huutaa niin lujaa, että toinen olisi kuullut, että nyt keskeytetään tämä vastaanotto eikä tästä metelistä ollut tietoa etukäteen. Potilaat säälivät minua avoimesti. He kysyivät, miten olin joutunut tällaiseen paikkaan eristyksiin anaerobisiin olosuhteisiin. Minusta oli kouliutunut niin itsellinen, etten edes fantasioinut, että kenenkään kuuluisi muistaa, että olin olemassa siellä jossain. Keräsin vain kamppeeni ja yritin selvitä hengissä.

 

Sitten huomasin, etten ollut kellarissa yksin. Viereisen huoneen oveen ilmestyi ylilääkärin titteli. Huoneessa käväisi joku kahtena päivänä viikossa töihin tullessaan ja lähtiessään, kävi vessassa ja häipyi päiväksi jonnekin. Viiden potilaan näin huoneessa kuukausien aikana käyvän. Avaimeni ei sopinut sen huoneen lukkoon, mutta kerran ylilääkärin vessassa käydessä pääsin tirkistelemään oviaukosta. Se oli iso huone, oli parkettilattia, verhot, matto ja kangasnojatuolit. Jotenkin hierarkia piti esille tuoda.

 

Toinen SiruPirun kostopommi räjähti intraa plärätessäni. Olympoksen puoskarit olivat laittaneet pahoinvointihäirikön asiat kuntoon alentumatta edes ilmoittamaan mitättömälle alamaiselle. Löysin tiedon sattumalöydöksenä intrasta. Koko terveyden edistämisen työyksikköni oli poistettu. Minulle jäi epäselväksi, olinko minäkään enää olemassa. Oliko tämä potkujen esivalmistelua epäasiallisesta käytöksestäni? Lakkaisiko pahoinvointihäirikkö vihdoin kinuamasta esimiestyötä, kun koko yksikkö posautettiin tuhkaksi? Tuhkapilvi esti kaksi viikkoa auringonvalon tunkeutumisen Uuteen Uljaaseen, kuoleman katakombiini auringonvalo ei yltänyt tietenkään muutoinkaan. Minut oli heitetty nyt virallisesti osastonhoitajan riesaksi ilman, että kukaan kertoi minulle. Uuden Uljaan hierarkiahäkkyrästä minut oli vain pyyhitty pois, mutta osastonhoitaja vänkäsi aiempaan tapaan, ettei ollut esimieheni. Työyksikön poistamisen tarkoitus oli, etten voisi enää vaatia SiruPirulta omia työkokouksia eikä enää syntyisi kiusallisen tyhjiä arkistohyllyjä laiminlyönnistäni. Olympos poisti todisteita kaltoinkohtelustani AVI:n takia.

 

Luulivatko Olympoksen puoskarit, että häpeä-äpärästä pääsi eroon heittämällä sen Olympoksen rinnettä alas? Olisiko Olympos ymmärtänyt yksinkertaista rautalankamallia? Tulisiko kirurgista psykiatri poistamalla kirurgian poliklinikka? Häviäisikö kirurgin terävien puukkojen tarve, jos koko Olympos yhteen ääneen vakuuttaisi, että ei kirurgi niitä tarvinnut? Että kirurgina voisi kyllä toimia ilman ensimmäistäkään puukkoa? Kirurgi vaan laitettaisiin psykiatrian työkokouksiin ja hänelle annettaisiin Freudin uusin painos. Tai tässä tapauksessa Mein Kampf.

 

Sensorisen deprivaation rottakoe ei onnistunut aivan täydellisesti. SiruPiru unohti, että viemärissä kävi kerran viikossa siivooja. Lounelan siivoojat kokoustivat kahden viikon välein. Niinpä Siivooja-Santra hoiti lakisääteisen tiedotukseni siivoamisen ohessa. Ennen kuin siivoustyönjohtaja ehti paikalle siivoojien kokouksiin, siivoojat ehtivät käydä tärkeimmät jo läpi. Siivoojat eri toimipisteissä olivat omituisina työaikoinaan törmäilleet koputtamatta työhuoneisiin. Joskus oli hapsullinen Ted Baker -laukku lojunut eläinlääkärin hoitopöydällä tai oranssit Michael Korsit vilkkaneet hallintojohtajan pöydän alta tai vaaleanpunainen Gucci-hahmo kuultanut Olympos-jumalan verhojen takaa.

- Kukahan siellä mahtoi piileskellä? Sentraali-Santra loimuutteli silmiään minulle.

- Eipä yhtään osaa arvata, kenen Guccit Lounelassa viuhahtivat, loimuuttelin takaisin.

 

Lojaalit alaiset eivät sortuneet juoruiluun.