28 Pelolla johdettu

 

Muutaman kuukauden kuluttua soitin epäluottamusmies sinisilmälle. Olin kerryttänyt muhkean kasan kiusallisen tyhjien arkistohyllyjen todistusaineistoa. Huikaisevan tulevaisuuden sijasta minut oli ulostettu koko terveysasemalta ja olin jatkanut piinallisen epäselvien asioiden pyörittelemistä aiempien vuosien tapaan. Sellainen vekkuli SiruPiru oli.

 

Avoimet kysymykset olivat rautaisia.

- No mitä ajattelit kokouksesta, kysyin sinisilmältä.

- Sehän oli hyvä kokous, sinisilmä hehkutti.

 

Kokoukset olivat joskus hyviä, joskus huonoja, joskus piinallisia, joskus tylsiä, mutta asioiden etenemisen kanssa niillä harvoin oli mitään tekemistä. Kokouksessa ei edes ymmärretty, että kyse oli ihmisen terveydestä. Sinisilmä tajusi nyt, että SiruPiru oli perusteellisesti jymäyttänyt häntä. Yllättäen hän suivaantui erityisesti yhdestä pikkupätöasiasta, siitä, että häätömääräyksen olin edelleenkin saanut osastonhoitajalta ja käytävällä. Aiemminhan oli jo käynyt pläkkiselväksi, että jostain mystisestä syystä muutot olivat Uuden Uljaan perustehtävää. Miksi sinisilmä veti herneen nenään käytävätiedottamiskäytännöstä pahoinvointihäirikölle? Mitä reittiä tieto Uudessa Uljaassa kulkeutui muulle henkilökunnalle kuin käytävällä tai puskassa? Mutta edelleen sinisilmä huokaili minulle, kuinka loistava SiruPiru oli Uuden Uljaan muutosarkkitehtina. Mutta myönsi sentään, että esimiehenä ei ihan viimeisen päälle. SiruPirun käärmeenlumousfantasiat olivat pehmentäneet sinisilmän pään.

 

Kun epäluottamusmies ymmärsi tulleensa höplästä vedetyksi, hän kyllä napakasti vaati Olympokselta SiruPirun vaihtamista toiseen esimieheen. Hän kirjoitti Olympokselle, että pahoinvointihäirikkö häsläsi töissään ympäriinsä, joten oli ihan sama, mihin sijoituin hierarkiabordellissa. ja ehdotti siirtoani ihanan psykiatrian osastonhoitajan alaisuuteen. Epäluottamusmies myönsi nyt näkevänsä monenlaisia moraalisia ongelmia. Hän sanoi, että nyt laitettaisiin kova kovaa vastaan, katsottaisiin, oliko pahoinvointihäirikkö tasa-arvoinen muihin työntekijöihin nähden. Piruuksissaan paljastettiin Olympokselle sekin häpeä, että olin joutunut salaisena agenttina hiiviskelemään psykiatrian kokouksiin saadakseni edes jotain tietoa työasioissa.

 

Epäluottamusmiehelle Olympoksen oli pakko vastata toisin kuin pahoinvointihäirikölle. Vastaus tulisi viikossa. Ei tullut kahdessakaan. Eikä kolmessa. Nyt epäluottamusmies avautui. Oli hyvä, että hänkin joutui narsistisen loukkauksen uhriksi ja joutui epäilemään omaa auktoriteettiaan ja olemassaoloaan. Oli huojentavaa, että tässä yhdessä kurvissa en ollut ainoa, joka otti turpiin. Epäluottamusmies myönsi kuulevansa oudon hiljaisuuden Olympoksella yrittäessään puhua asiastani. Hänkin kuuli hiljaisen hyväksynnän! Myös hän kuuli pikkupojan huutavan, ettei keisarinnalla ollut rihmankiertämää yllään. Hänkin haistoi Olympoksen rinteitä kohti Lounelaa valuvan visvaisen mädän.

 

Kuukauden kuluttua epäluottamusmiesrukka tuli kertomaan olleensa audienssilla Olympoksella. Olimme onnistuneet, mutta vain herättämään luolan peikon suojeluvaiston. Satuja oli sepitelty taas, alaston keisarinna viuhahteli jälleen. SiruPirun toiminta oli todettu joka suhteessa esimerkilliseksi. Ainoa rehellinen vastaus oli Olympoksen kiviseinistä huokuva pidätelty raivo, joka sai tuhatvuotiset kivipilarit vapisemaan. Ilmapiiri oli pelottava. Nyt oli menty liian pitkälle eikä asiaan tullut enää palata. Tai muuten mitä? Keksisikö Olympos keinot savustaa minut ulos? Vai syytettäisiinkö minua SiruPirun kiusaamisesta? Selväksi kävi, että ongelma ei ollut SiruPiru, vaan minun yritykseni hakea oikeutta.

 

Raila-rukkakin oli Olympoksella kastettu sulkemaan silmänsä työpaikkakiusaamiselta ja toisella kädellä kehuskelemaan Uuden Uljaan työpaikkakiusaamisen nollaintoleranssia. Riippuiko Railan kotinarikassa moraalinen rohkeus niin kuin minun kotinarikassa aivot ja kuiva ruuti? Olympoksen jumalat olivat liittoutuneet turvaamaan SiruPirun selustan ja pelottelivat minua ja ”auttajaa” sulkemaan suunsa. SiruPirulla ei ollut sanktion pelkoa. Valta oli hengenvaarallista väärissä käsissä. Tällaiseen pelon ilmapiiriin ja Hell’s Angels -jengiin olisi luullut törmäävänsä pikemminkin Harlemin huumeluolissa kuin Lounelan terveysasemalla. Terveessä demokraattisessa työyhteisössä minut olisi jo kutsuttu kuultavaksi ja asia olisi selvitetty, mutta työskentelinkin autoritariassa. Tai yritin työskennellä. Onneksi oli nettipasianssi ja YouTube.

 

Vastausta minulle tuodessaan epäluottamusmies kuitenkin pursuikin pidäteltyä sisäistä naurua, sillä hän oli ottanut hatkat koiranvirastaan. Vai saanut. Hän jätti tehtävän työvahingoittamisvaltuutetun lailla. Miksi ”auttajat” jättivät tehtävänsä, kun olivat sohaisseet sontatunkiotani? Epäluottamusmiehen persettä olivat lakanneet kutittamasta tasa-arvokysymykseni ja kiusallisen tyhjät arkistohyllyt. Hänkin jätti minut pulaan. Minä en päässyt karkuun, jäin yksin perusteellisesti ärsytetyn, kymmenpäisen, tulta joka reiästään syöksevän Olympos-lohikäärmeen kanssa. Tai olisinhan minä päässyt, jos olisin uskaltanut jättää huippuvirkani. Mutta kotona minun piti ruokkia kolme tajuttomat määrät ruokaa mättävää murkkua ja miehen provisiopalkka vaihteli kuukausittain. Mutta epäluottamusmieskään ei sanonut minulle, että juokse karkuun, ei ohjannut minua minnekään eteenpäin, heitti vain Brutuksen heipat. Ja Olympos komensi kadonneen karitsan psykiatrian työkokouksista takaisin ikiomaan tuhoamisleiriinsä.

 

”Auttajien” ja Olympoksen näkemysten välillä vallitsi niin jyrkkä ristiriita, että minua huimasi katsoessani jyrkänteeltä alas Olympoksen salaisuuksien rotkoon. Rotkossa nukkui ilkeä peikko, jota piti varoa herättämästä.

 

- Olympoksen vastauksesta tulee paha olo, se on pelottava, sanoi Annukka.

 

Mietimme, oliko minulla muuta ratkaisua kuin vähentää työaikaa. Tällaisten takaiskujen jälkeen toivottomuus ja paha olo oli huipussaan. Illalla ei auttanut juoksu, itku, kotiterapia, viini, sauna tai seksi. Helpotti vasta, kun pihastereoista huudatti täydellä suomipunkkia. Nukahtaminen kävi vaikeaksi, mutta raskainta oli herääminen neljältä tai viideltä työasioita miettimään, kun tiesi, ettei enää nukahtaisi uudelleen.

 

Sailan asenne yllätti.

- Pitikö sinun lähteä tappelemaan SiruPirun kanssa?

 

Isossa työyhteisössä osastonhoitajan siipien turvassa Sailan oli varmaan vaikea käsittää, miten mahdottomaksi SiruPiru oli työntekoni tehnyt. Saila oli myös saanut Olympoksen jumalalta suitsutusta pursuavasta työnilostaan ja puolusteli nyt minulle, ettei Olympoksellakaan helppoa ollut. Tämä ei ollut oikea paikka puolustella Olymposta.  Opin tuolloin ystävyydestä, että toisinaan oli aika neuvoa, mutta toisinaan vain aika kuunnella ja olla empaattinen. Ja ne ajat oli viisasta erottaa toisistaan. Ei Olympoksellakaan varmasti helppoa ollut, missäpä nykytyöelämässä oli. Mutta kai juuri Olympoksen tehtävä oli näyttää esimerkkiä, edes itse noudattaa omaa epäasiallisen kohtelun malliaan Uudessa Uljaassa?