28 Pelolla johdettu
Muutaman kuukauden kuluttua soitin epäluottamusmies
sinisilmälle. Olin kerryttänyt muhkean kasan kiusallisen tyhjien
arkistohyllyjen todistusaineistoa. Huikaisevan tulevaisuuden sijasta minut oli
ulostettu koko terveysasemalta ja olin jatkanut piinallisen epäselvien asioiden
pyörittelemistä aiempien vuosien tapaan. Sellainen vekkuli SiruPiru oli.
Avoimet kysymykset olivat rautaisia.
- No mitä ajattelit kokouksesta, kysyin sinisilmältä.
- Sehän oli hyvä kokous, sinisilmä hehkutti.
Kokoukset olivat joskus hyviä, joskus huonoja, joskus
piinallisia, joskus tylsiä, mutta asioiden etenemisen kanssa niillä harvoin oli
mitään tekemistä. Kokouksessa ei edes ymmärretty, että kyse oli ihmisen
terveydestä. Sinisilmä tajusi nyt, että SiruPiru oli perusteellisesti
jymäyttänyt häntä. Yllättäen hän suivaantui erityisesti yhdestä
pikkupätöasiasta, siitä, että häätömääräyksen olin edelleenkin saanut
osastonhoitajalta ja käytävällä. Aiemminhan oli jo käynyt pläkkiselväksi, että
jostain mystisestä syystä muutot olivat Uuden Uljaan perustehtävää. Miksi
sinisilmä veti herneen nenään käytävätiedottamiskäytännöstä
pahoinvointihäirikölle? Mitä reittiä tieto Uudessa Uljaassa kulkeutui muulle
henkilökunnalle kuin käytävällä tai puskassa? Mutta edelleen sinisilmä huokaili
minulle, kuinka loistava SiruPiru oli Uuden Uljaan muutosarkkitehtina. Mutta
myönsi sentään, että esimiehenä ei ihan viimeisen päälle. SiruPirun
käärmeenlumousfantasiat olivat pehmentäneet sinisilmän pään.
Kun epäluottamusmies ymmärsi tulleensa höplästä
vedetyksi, hän kyllä napakasti vaati Olympokselta SiruPirun vaihtamista toiseen
esimieheen. Hän kirjoitti Olympokselle, että pahoinvointihäirikkö häsläsi töissään
ympäriinsä, joten oli ihan sama, mihin sijoituin hierarkiabordellissa. ja
ehdotti siirtoani ihanan psykiatrian osastonhoitajan alaisuuteen.
Epäluottamusmies myönsi nyt näkevänsä monenlaisia moraalisia ongelmia. Hän
sanoi, että nyt laitettaisiin kova kovaa vastaan, katsottaisiin, oliko
pahoinvointihäirikkö tasa-arvoinen muihin työntekijöihin nähden. Piruuksissaan
paljastettiin Olympokselle sekin häpeä, että olin joutunut salaisena agenttina
hiiviskelemään psykiatrian kokouksiin saadakseni edes jotain tietoa
työasioissa.
Epäluottamusmiehelle Olympoksen oli pakko vastata
toisin kuin pahoinvointihäirikölle. Vastaus tulisi viikossa. Ei tullut
kahdessakaan. Eikä kolmessa. Nyt epäluottamusmies avautui. Oli hyvä, että
hänkin joutui narsistisen loukkauksen uhriksi ja joutui epäilemään omaa
auktoriteettiaan ja olemassaoloaan. Oli huojentavaa, että tässä yhdessä
kurvissa en ollut ainoa, joka otti turpiin. Epäluottamusmies myönsi kuulevansa
oudon hiljaisuuden Olympoksella yrittäessään puhua asiastani. Hänkin kuuli
hiljaisen hyväksynnän! Myös hän kuuli pikkupojan huutavan, ettei keisarinnalla
ollut rihmankiertämää yllään. Hänkin haistoi Olympoksen rinteitä kohti Lounelaa
valuvan visvaisen mädän.
Kuukauden kuluttua epäluottamusmiesrukka tuli
kertomaan olleensa audienssilla Olympoksella. Olimme onnistuneet, mutta vain
herättämään luolan peikon suojeluvaiston. Satuja oli sepitelty taas, alaston
keisarinna viuhahteli jälleen. SiruPirun toiminta oli todettu joka suhteessa
esimerkilliseksi. Ainoa rehellinen vastaus oli Olympoksen kiviseinistä huokuva
pidätelty raivo, joka sai tuhatvuotiset kivipilarit vapisemaan. Ilmapiiri oli
pelottava. Nyt oli menty liian pitkälle eikä asiaan tullut enää palata. Tai
muuten mitä? Keksisikö Olympos keinot savustaa minut ulos? Vai syytettäisiinkö
minua SiruPirun kiusaamisesta? Selväksi kävi, että ongelma ei ollut SiruPiru,
vaan minun yritykseni hakea oikeutta.
Raila-rukkakin oli Olympoksella kastettu sulkemaan
silmänsä työpaikkakiusaamiselta ja toisella kädellä kehuskelemaan Uuden Uljaan työpaikkakiusaamisen
nollaintoleranssia. Riippuiko Railan kotinarikassa moraalinen rohkeus niin kuin
minun kotinarikassa aivot ja kuiva ruuti? Olympoksen jumalat olivat
liittoutuneet turvaamaan SiruPirun selustan ja pelottelivat minua ja ”auttajaa”
sulkemaan suunsa. SiruPirulla ei ollut sanktion pelkoa. Valta oli
hengenvaarallista väärissä käsissä. Tällaiseen pelon ilmapiiriin ja Hell’s
Angels -jengiin olisi luullut törmäävänsä pikemminkin Harlemin huumeluolissa
kuin Lounelan terveysasemalla. Terveessä demokraattisessa työyhteisössä minut
olisi jo kutsuttu kuultavaksi ja asia olisi selvitetty, mutta työskentelinkin
autoritariassa. Tai yritin työskennellä. Onneksi oli nettipasianssi ja YouTube.
Vastausta minulle tuodessaan epäluottamusmies kuitenkin
pursuikin pidäteltyä sisäistä naurua, sillä hän oli ottanut hatkat
koiranvirastaan. Vai saanut. Hän jätti tehtävän työvahingoittamisvaltuutetun
lailla. Miksi ”auttajat” jättivät tehtävänsä, kun olivat sohaisseet
sontatunkiotani? Epäluottamusmiehen persettä olivat lakanneet kutittamasta
tasa-arvokysymykseni ja kiusallisen tyhjät arkistohyllyt. Hänkin jätti minut
pulaan. Minä en päässyt karkuun, jäin yksin perusteellisesti ärsytetyn,
kymmenpäisen, tulta joka reiästään syöksevän Olympos-lohikäärmeen kanssa. Tai
olisinhan minä päässyt, jos olisin uskaltanut jättää huippuvirkani. Mutta
kotona minun piti ruokkia kolme tajuttomat määrät ruokaa mättävää murkkua ja
miehen provisiopalkka vaihteli kuukausittain. Mutta epäluottamusmieskään ei
sanonut minulle, että juokse karkuun, ei ohjannut minua minnekään eteenpäin,
heitti vain Brutuksen heipat. Ja Olympos komensi kadonneen karitsan psykiatrian
työkokouksista takaisin ikiomaan tuhoamisleiriinsä.
”Auttajien” ja Olympoksen näkemysten välillä vallitsi
niin jyrkkä ristiriita, että minua huimasi katsoessani jyrkänteeltä alas
Olympoksen salaisuuksien rotkoon. Rotkossa nukkui ilkeä peikko, jota piti varoa
herättämästä.
- Olympoksen vastauksesta tulee paha olo, se on
pelottava, sanoi Annukka.
Mietimme, oliko minulla muuta ratkaisua kuin vähentää
työaikaa. Tällaisten takaiskujen jälkeen toivottomuus ja paha olo oli
huipussaan. Illalla ei auttanut juoksu, itku, kotiterapia, viini, sauna tai
seksi. Helpotti vasta, kun pihastereoista huudatti täydellä suomipunkkia.
Nukahtaminen kävi vaikeaksi, mutta raskainta oli herääminen neljältä tai
viideltä työasioita miettimään, kun tiesi, ettei enää nukahtaisi uudelleen.
Sailan asenne yllätti.
- Pitikö sinun lähteä tappelemaan SiruPirun kanssa?
Isossa työyhteisössä osastonhoitajan siipien turvassa Sailan
oli varmaan vaikea käsittää, miten mahdottomaksi SiruPiru oli työntekoni
tehnyt. Saila oli myös saanut Olympoksen jumalalta suitsutusta pursuavasta
työnilostaan ja puolusteli nyt minulle, ettei Olympoksellakaan helppoa ollut. Tämä
ei ollut oikea paikka puolustella Olymposta. Opin tuolloin ystävyydestä, että toisinaan oli
aika neuvoa, mutta toisinaan vain aika kuunnella ja olla empaattinen. Ja ne
ajat oli viisasta erottaa toisistaan. Ei Olympoksellakaan varmasti helppoa
ollut, missäpä nykytyöelämässä oli. Mutta kai juuri Olympoksen tehtävä oli
näyttää esimerkkiä, edes itse noudattaa omaa epäasiallisen kohtelun malliaan
Uudessa Uljaassa?
Kommentit
Lähetä kommentti