29 Kehityskeskustelussa

 

Vaikka Olympoksen jumalat mieluummin syöksyisivät kuolemaan alas Olympoksen rinnettä kuin myöntäisivät, oli epäluottamusmiehen puuttuminen SiruPirun toimintaan kuitenkin kolahtanut Olympoksen Akilleen kantapäähän. Olympos-peto näkyi toimivan niin, että valituksiin se reagoi aggressiolla, mutta hetken harkittuaan se teki jotain asialle tietenkään virhettään myöntämättä.

 

Olympos oli komentanut SiruPirun pitämään kehityskeskustelun. SiruPirun oli pakko lähettää minulle ensimmäinen sähköposti neljän esimiesvuotensa jälkeen. Jotta nyt ei syntyisi väärää vaikutelmaa tarinan onnellisesta lopusta, mainittakoon, että samalla myös viimeisen. Piirsin rastin seinään. Joskus tapahtui jotain ennenkuulumatonta Olympoksenkin auringon alla.

 

Ikuisena optimistina elättelin toivetta, että kehityskeskustelu käsittelisi työtäni. Miten naiivi olinkaan edelleen! Täytin kehityskeskustelulomakkeen. Varattu kaksi tuntia piteni kolmeen ja kello viiteen. SiruPiru korvasi nyt kerralla menettämämme vuodet, kokoukset ja keskustelut. Lopulta pääsin karkuun vetoamalla nälissään oleviin lapsiin. Laiminlyömisen syy ei siis ollut kiire, jolla SiruPirua muu henkilökunta oli puolustellut.

 

Tuttuun tyyliin SiruPiru polotti kaksi tuntia tuttua muutosmonologiaan. Hän puhui terveydenhuollon muutosarkkitehtuurista. Minä jo tunsin sen. Yritin piipittää jotain väliin. Aiemman osa-aikaisen hanttihommani kehityskeskustelun perusteella tiesin, että minun oli tarkoitus puhua työstäni 80 % ajasta. SiruPiru ei tiennyt mitään kehityskeskustelusta tai hänen ei tarvinnut välittää, mitä sen olisi pitänyt olla.  

 

Sanoi hän sentään jotain työstänikin. Saneli yläviistosta. SiruPiru teki selväksi, ettei hänen tarvinnut kokoustaa kanssani. Hän kyllä tiesi työni, työni tarvitsi ehdottomasti muutosta. Tapani tehdä työtä oli aikansa elänyt menneen maailman fossiili, oli tapani mikä hyvänsä. SiruPiru ei paneutunut pieniin linjoihin. Vuosikymmenten työurien hiljainen tieto jouti murskaamoon ja sen yli sai lampsia vaaleanpunaisilla Louboutineilla. Ristiriitaisia viestejä sinkoili, ja kun ne summasin, suuri linja oli, että työssäni tuli olla työryhmiä enemmän, tilaisuuksia enemmän ja potilaita enemmän. Piipitin, miten oli mahdollista samalla työajalla tehdä kaikkea enemmän, mutta ei rakkikoira pikkuasioihin takertunut. SiruPiru oli suurten linjausten nainen.

 

Kahden tunnin jälkeen totesin olevani yhtä pätevä johtamaan häntä kuin hän minua. Turhaa oli ollut kaivata esimiestä, kun tällä ei ollut pienentäkään kiinnostusta tietää työstäni. Sitten hän muisti, että se yksi lomakehan piti tästä keskustelusta näytöksi AVI:lle täyttää ja täytti lomakkeen. Piipitin, että minun se lomake piti täyttää, olin sen jo etukäteen täyttänyt ja keskustelu olisi pitänyt käydä lomakkeen pohjalta minun työstäni. SiruPiru oli selvästi elämänsä ensimmäisessä kehityskeskustelussa.