31 Yksin päin tulta syöksevää lohikäärmettä

 

Jeanne d'Arc oli törröttänyt barrikadilla höyräkkä päällä varmana voitosta toinen tissi paljaana, hoilannut Marseljeesia, heiluttanut tricolor-lippua. Mutta kun sivusilmällä huomasin, että ”auttajat” olivat perääntyneet takavasemmalle, raskas oli vallankumouslippu kantaa. ”Auttajat” eivät lähteneetkään avun hakuun porras portaalta hierarkiaa ylöspäin kuten minulle oli luvattu. He haavoittivat minua lisää moraalisella pelkuruudella, petetyillä lupauksilla, vaikenemisella, avuttomuudella, sinisilmäisyydellä, luovuttamisella ja lopulta häipymisellä. En ollut tuntenutkaan heissä sydämen lämpöä enkä nähnyt Prinssi Rohkeaa. He olivat Uudessa Uljaassa vain töissä. Ystävistäni tiesin, miltä sydämen lämpö tuntui, se vuorovaikutus, joka hoiti ja hohki lämpöä. Leipävaltuutetuissa ei lämpöä ollut.

 

”Auttajat” myönsivät minulle huoneessani reilusti, kuka ongelma oli, mutta avuttomuudessaan he käänsivät katseensa takaisin minuun. Ensin he olivat kauhistelleet sitä, että olin puoli vuosikymmentä työskennellyt ilman työnjohtoa ja työyhteisöä, sitten yhtäkkiä se ei tuntunutkaan heitä enää kiusaavan. He olivat todenneet kurjimukseni toivottomaksi, mutta eivät voineet sitä minulle reilusti myöntää. 

 

He ryhtyivät pitämään minulle aivojumppaa. Olin tehnyt sitä itse jo koko 25-vuotisen työurani. Hyvää tarkoittavat pirkkaniksit soveltuivat pehmo-ongelmiin, eivät pitkäkestoiseen kidutukseen. Niksit kävivät epätoivoisiksi, säälittäviksi ja julmiksi. Kukaan ei voinut tehdä mitään silloinkaan, kun Vilja-Eerika tukehtui hapenpuutteeseen mattoon tiukasti käärittynä, vaikka yli 10 ilmoitusta oli tehty.

 

Sain jos jonkinlaista neuvoa. Älä arastele lääkäriä, ota takin helmasta kiinni käytävällä. Näin itseni roikkumassa SiruPirun Gucci-helmoissa ja huutamassa, että mitenkäs tämä perustehtävä ja priorisointi ja elämän tarkoitus ja maailmanrauha. Eli minun olisi pitänyt kuitenkin ryhtyä käytäväkokouksiin. En lähtenyt tähän alennustilaan, muutkaan työyksiköt eivät pitäneet kokouksiaan käytävillä väkisin helmoissa roikkuen eivätkä Gucci-helmat heiluneet edes samassa rakennuksessa, kun minut oli häädetty kaupungin toiselle puolelle.

 

Liittoni isopalkkainen lakinainen käärittyään taskuunsa vuosikymmenien liittomaksuni voivotteli, ettei isopalkkainen sisko voinut mitään isopalkkaiselle SiruPirulle.  

 

Kallonkutistaja ilkkui, että jokainen järkevä ihminen kyllä älysi tunnistaa asiat, joihin ei voinut vaikuttaa, mutta ei kertonut, miten niille tunnistamisen jälkeen piti tehdä. Ja miten työnsä ilman niitä hoiti.

 

Epäluottamusmies nauroi päin naamaa, että minä olin yksi 5300 työntekijän joukossa, tuskin Olympos ryhtyisi mihinkään yhden ihmisen takia.

 

Työvahingoittamisvaltuutettu neuvoi siirtämään vastuun pois itseltä mahdottomassa tilanteessa, mutta minne, sitä hän ei kertonut.

 

Työkyvyttömyyskoordinaattori pilkkasi, ettei taistoon tuulimyllyjä vastaan kannattanut lähteä kuin joku Don Quijote, mutta työhuoneessa nettipasianssi ja YouTubekin  minua jo kyllästyttivät.

 

Työsairaushoitaja syytti, että ihanteeni olivat liian korkealla, terveyden edistäminen oli vain juhlapuheita. Minä ihannoin enää ainoastaan töistä kotiin pääsyn hetkeä. Onneksi työsairaushoitaja itsekin sai maistaa esimiestä, kun SiruPiru kieltäytyi vastaamasta työterveyshuollonkin yhteydenottoihin. Oli se työsairaushoitajankin uskottava, ettei se perkele vastannut, että työterveyshuollollakaan ei ollut mitään auktoriteettia SiruPirun silmissä. Ehkä jatkossa saisin vähemmän hyvää tarkoittavia vinkkejä.

 

Työuupunutta olisi pitänyt kantaa kultatuolissa ja ottaa vetovastuu virkahartioille. Tai sanoa suoraan, että kivirekeni oli epäinhimillinen, kukaan ei pystynyt auttamaan, anna jo herran tähden periksi, juokse henkesi edestä äläkä katso jälkeesi. Olisinko silloin uskaltanut?

 

Myöhemmin ymmärsin, että olisin voinut reagoida toisinkin kuin ryhtyä itsesuojeluaktiviksi. Olisi voinut olla passiivinen, vältellä vain konfliktia ja rauhoitella kiusaajaa. Mutta minä olin Prinsessa Rohkea käymässä yksin päin kymmenpäistä, tulta syöksevää lohikäärmettä. Aktiiviset yritykseni eivät kuitenkaan olleet auttaneet, päinvastoin, ne olivat vain pahentaneet piinaani. Se kertoi tämän ilmiön pelottavuudesta.