33 Nyt mie romahan
Tuli viimeinen viilto. Ihan mitätön SiruPirun
turpiinvetoihin verrattuna. Mutta mieleni oli kivulias möykky, metastoitunut
syöpäkasvain.
Piinani työskennellä Uuden Uljaan ulkopuolella oli
kestänyt puoli vuosikymmentä ja viimeisen vuoden olin päätoimenani hakenut
oikeutta. Potilaalleni oli puhelinvaihteesta vastattu, ettei Uudessa Uljaassa
työskennellyt ollenkaan pahoinvointihäirikköä eikä minua löytynyt edes nimellä.
26 vuoden ajan minua oli kirpaissut, kun käytävällä minun oli kerrottu
unohtuneen taas ja taas ja taas, mutta tästä viimeisestä unohduksesta en
selvinnyt, vaikkei kai sitäkään silleen pahalla kukaan tehnyt. Viimeinen
kirpaisu tuli aina kaikille yllätyksenä, kallonkutistaja kertoi myöhemmin.
Mielen musta jäävuori oli jo viikkoja väijynyt aivan pinnan tuntumassa odottamassa
viimeistä osumaa.
Olin vaellellut valkoisia käytäviä miettien, miten
jaksaisin päivän loppuun, sinnitellyt selvitäkseni vaativista potilaista ja
henkilökunnan koulutuksista muistin ja keskittymisen heikentyessä, jaksanut
iltaisin vain maata telkkarin ääressä ja nukkunut huonosti. Iltapäivät jaksoin
jotenkuten YouTuben suomipunkin energialla.
Rintakehälle noussut fyysinen ahdistus ei enää
väistynyt. Kun potilas tuli huoneeseen, menin vielä rutiinilla vastaanottokuplaan
ja unohdin hetkeksi ulkopuolisen maailman. Potilaan kohtaamisesta en
edelleenkään tinkinyt. Mitä syvemmässä maailmantuskassa rämmin, sitä
tyytyväisemmiksi potilaat paradoksaalisesti kävivät. He pyysivät itse
seuranta-ajan, lähtivät hymyillen, kääntyivät ovelta sanomaan, etteivät tullessaan
tienneet, mitä tämä oli, mutta olipa tämä hyvä käynti. He toivat
seurantakäynnillä minulle suklaata tai likööripullon ja pahoinvointihäirikkö
sai illalla juosta kaloreita pururataan. Olin hädässäni niin auki, niin
empaattinen ihmisille. Olisi tehnyt mieli tarrata potilaaseen ja sanoa: älä
lähde, älä jätä minua yksin, jää, anna tuota terveen ei-julkisen eläimen lämpöä
tähän kylmään ja julmaan ja sairaaseen maailmaan, jossa minä teen kuolemaa.
Mutta potilaat jättivät minut yksin ahdistuksen kanssa. Laitoin YouTubesta
Pelle Miljoonan voimabiisit soimaan. En lähettänyt enää uusia aikoja, seuraava
työlista jäi typötyhjäksi. Merkitsin potilastietoihin vain pakolliset
tilastointitäpät. Viimeisillä pelittävillä aivosoluilla yritin tarkistaa
ehtyvät sanelut lukemalla lauseet yksi kerrallaan ääneen, mutta vaikka
pinnistelin tajutakseni kunkin lauseen järkevyyden, kokonaisia ajatuksia
lauseista ei enää rakentunut. Paradoksaalisesti Uuden Uljaan säälittävä,
äärimmilleen vedetty tehokkuuden maksimointi synnytti lopulta täyden
tehottomuuden.
Olin voimaton, toivoton ja raivotautisen vihainen.
Ihan paskanhailee, mitä tapahtuisi, pistin läskiksi. Ihan sama, mitä duunasin
työajalla, juoksihan palkka joka tapauksessa. Niinhän se juoksi SiruPirullekin
laiminlyönneistä huolimatta. Taistelin mahdottomiksi käyneiden tehtävien
kanssa. Elvis kirkui YouTubesta Babe I don't care. Vaelsin ahdistavasta
työhuoneestani aamupäiväkahvihuoneisiin, lounassaleihin ja
iltapäiväkahvihuoneisiin, ensin vuodeosastolle ja sitten päivystykseen.
Makoilin sohvilla, chillailin tauolla olevan henkilökunnan kanssa, leimailin ruokatunnin
minuutteja miten sattui. Poistuin luvatta kirjaston liikuntakirjojen
hyllyväliin tappamaan työpäivää ja kellokortti raksutti Uudessa Uljaassa
työtunteja. Ahmin liikuntaensyklopedian välissä Konmaria, Marie Kondon
raivausraamattua työuupumuksen polttamilla aivoillani. Konmarin sanoja ei
tarvinnut tavata eikä lauseita lukea ääneen. Aivot valikoivat tarkkaan, mihin
enää suostuivat, olivat sanoneet seis Uudelle Uljaalle ja suojelivat minua. Oli
pläkkiselvää, ettei tämä työpaikka pirskahdellut iloa eikä enää valovuosiin
ollut tarjonnut Railan kauan sitten toivottelemaa mielekästä työtä.
Onneksi kotona oli perhe, mies ja pojat, oli heidän
vuoronsa hoitaa äitiä. Jonkun piti olla kanssani koko ajan työpäivän jälkeen,
nukkua vieressä, koska vain ihmisen läheisyys piti ahdistuksen poissa.
Unihäiriö iski voimalla vasta kahden viikon päästä, tiesin sen olevan loppu.
Viisas kehoni teki lopun sinnittelystä, kun minä tai kukaan ”auttaja” ei sitä
kyennyt tekemään. Aivoni olivat tiltanneet, olin syytänyt koko helmisankoni
tyhjäksi SiruSialle.
Olin soittanut työsairaushoitajalle jo ensimmäisen
viikon lopulla, etten pystynyt yhtään keskittymään työhöni ja että kuormitus
oli paradoksaalisesti vain kasvanut, kun hain apua. Työsairaushoitaja varasi
kallonkutistaja-ajan, että osaisin ehkäistä työuupumuksen. Mietin
irtisanoutumista, mutta lähimmät oman alan työpaikat olivat lähes sadan
kilometrin päässä Tampereella ja pojat kävivät vielä lukiota. Työsairaushoitaja
sanoi, että muut miettimäni alat olivat hänen mielestään minulle myös liian
raskaita eli hän ei edelleenkään ymmärtänyt, kuka minut uuvutti. Hän ehdotti
työterveysneuvottelua SiruPirun kanssa, mutta muistin kirkkaasti SiruPirun
yhden diivan teatteriperformanssin ja asiallisen työpaikkakiusaamiskokouksen,
ei kiitos. Annoin luvan työterveyshuollolle keskustella keskenään rääkistäni Olympoksen
kanssa. Elettiin ihan viimeisiä romahdustani edeltäviä päiviä.
Työsairaushoitaja neuvoi Pohjanmaan kautta
rentoutumaan viikonloppuna. Marssin Alkoon. Päädyimme baariin Annukan ja Sailan
kanssa. Silloin harvoin, kun sain suoria neuvoja, otin kyllä niistä vaarin.
Ilta oli riehakas epätoivon vimmalla. Oli pikkujoulukausi. Poltimme
tuhkakupissa SiruPiru- ja Raila-voodoonukkeja. Tarjoilija kävi pari kertaa kieltämässä,
kolmatta varoitusta ei enää tullut, vaan portsari retuutti meidät kadulle.
Olimme kolmen akan meluava, räkättävä kännilauma. Vastasataneen lumen alla oli
liukasta ja Sailan jallupullo särkyi koko käsikynkkäletkamme kaaduttua.
Ohikulkevat miehet nakkelivat meidät kyynärkoukuista pystyyn, mutta eivät
huolineet meitä matkaan.
Taksijonon hännillä Annukka yhtäkkiä hiljensi meidät
kuin seinään. Seuraavaa taksia kärkkyi SiruPiru. Kovaa liikeneuvottelua
naikkosen kanssa kävi kaupungin hallintojohtaja Paakkonen. Bitch-ämmä työnsi
miestä näennäisesti pois, mutta antautui sitten miehen suuteloon ja neuvottelun
lopputuloksena sukelsi hallintojohtajan kanssa halukkaasti saman taksin
takapenkille. Johtajan onnellinen naama pyörähti aivan vierestämme. Kyllä se
oli hallintojohtaja Paakkonen. Railan aviomies.
- Hankkikaa huone, Saila huusi ja potkaisi taksin
perään.
Yksi taakka vähemmän painoi nyt harteitani, minun ei
tarvinnut enää hautoa kostoa Railalle. SiruPiru teki likaisen työn puolestani.
Koko kaupunki tiesi ennen Railaa.
Kommentit
Lähetä kommentti