33 Nyt mie romahan

 


Tuli viimeinen viilto. Ihan mitätön SiruPirun turpiinvetoihin verrattuna. Mutta mieleni oli kivulias möykky, metastoitunut syöpäkasvain.

 

Piinani työskennellä Uuden Uljaan ulkopuolella oli kestänyt puoli vuosikymmentä ja viimeisen vuoden olin päätoimenani hakenut oikeutta. Potilaalleni oli puhelinvaihteesta vastattu, ettei Uudessa Uljaassa työskennellyt ollenkaan pahoinvointihäirikköä eikä minua löytynyt edes nimellä. 26 vuoden ajan minua oli kirpaissut, kun käytävällä minun oli kerrottu unohtuneen taas ja taas ja taas, mutta tästä viimeisestä unohduksesta en selvinnyt, vaikkei kai sitäkään silleen pahalla kukaan tehnyt. Viimeinen kirpaisu tuli aina kaikille yllätyksenä, kallonkutistaja kertoi myöhemmin. Mielen musta jäävuori oli jo viikkoja väijynyt aivan pinnan tuntumassa odottamassa viimeistä osumaa.

 

Olin vaellellut valkoisia käytäviä miettien, miten jaksaisin päivän loppuun, sinnitellyt selvitäkseni vaativista potilaista ja henkilökunnan koulutuksista muistin ja keskittymisen heikentyessä, jaksanut iltaisin vain maata telkkarin ääressä ja nukkunut huonosti. Iltapäivät jaksoin jotenkuten YouTuben suomipunkin energialla.

 

Rintakehälle noussut fyysinen ahdistus ei enää väistynyt. Kun potilas tuli huoneeseen, menin vielä rutiinilla vastaanottokuplaan ja unohdin hetkeksi ulkopuolisen maailman. Potilaan kohtaamisesta en edelleenkään tinkinyt. Mitä syvemmässä maailmantuskassa rämmin, sitä tyytyväisemmiksi potilaat paradoksaalisesti kävivät. He pyysivät itse seuranta-ajan, lähtivät hymyillen, kääntyivät ovelta sanomaan, etteivät tullessaan tienneet, mitä tämä oli, mutta olipa tämä hyvä käynti. He toivat seurantakäynnillä minulle suklaata tai likööripullon ja pahoinvointihäirikkö sai illalla juosta kaloreita pururataan. Olin hädässäni niin auki, niin empaattinen ihmisille. Olisi tehnyt mieli tarrata potilaaseen ja sanoa: älä lähde, älä jätä minua yksin, jää, anna tuota terveen ei-julkisen eläimen lämpöä tähän kylmään ja julmaan ja sairaaseen maailmaan, jossa minä teen kuolemaa. Mutta potilaat jättivät minut yksin ahdistuksen kanssa. Laitoin YouTubesta Pelle Miljoonan voimabiisit soimaan. En lähettänyt enää uusia aikoja, seuraava työlista jäi typötyhjäksi. Merkitsin potilastietoihin vain pakolliset tilastointitäpät. Viimeisillä pelittävillä aivosoluilla yritin tarkistaa ehtyvät sanelut lukemalla lauseet yksi kerrallaan ääneen, mutta vaikka pinnistelin tajutakseni kunkin lauseen järkevyyden, kokonaisia ajatuksia lauseista ei enää rakentunut. Paradoksaalisesti Uuden Uljaan säälittävä, äärimmilleen vedetty tehokkuuden maksimointi synnytti lopulta täyden tehottomuuden.

 

Olin voimaton, toivoton ja raivotautisen vihainen. Ihan paskanhailee, mitä tapahtuisi, pistin läskiksi. Ihan sama, mitä duunasin työajalla, juoksihan palkka joka tapauksessa. Niinhän se juoksi SiruPirullekin laiminlyönneistä huolimatta. Taistelin mahdottomiksi käyneiden tehtävien kanssa. Elvis kirkui YouTubesta Babe I don't care. Vaelsin ahdistavasta työhuoneestani aamupäiväkahvihuoneisiin, lounassaleihin ja iltapäiväkahvihuoneisiin, ensin vuodeosastolle ja sitten päivystykseen. Makoilin sohvilla, chillailin tauolla olevan henkilökunnan kanssa, leimailin ruokatunnin minuutteja miten sattui. Poistuin luvatta kirjaston liikuntakirjojen hyllyväliin tappamaan työpäivää ja kellokortti raksutti Uudessa Uljaassa työtunteja. Ahmin liikuntaensyklopedian välissä Konmaria, Marie Kondon raivausraamattua työuupumuksen polttamilla aivoillani. Konmarin sanoja ei tarvinnut tavata eikä lauseita lukea ääneen. Aivot valikoivat tarkkaan, mihin enää suostuivat, olivat sanoneet seis Uudelle Uljaalle ja suojelivat minua. Oli pläkkiselvää, ettei tämä työpaikka pirskahdellut iloa eikä enää valovuosiin ollut tarjonnut Railan kauan sitten toivottelemaa mielekästä työtä.

 

Onneksi kotona oli perhe, mies ja pojat, oli heidän vuoronsa hoitaa äitiä. Jonkun piti olla kanssani koko ajan työpäivän jälkeen, nukkua vieressä, koska vain ihmisen läheisyys piti ahdistuksen poissa. Unihäiriö iski voimalla vasta kahden viikon päästä, tiesin sen olevan loppu. Viisas kehoni teki lopun sinnittelystä, kun minä tai kukaan ”auttaja” ei sitä kyennyt tekemään. Aivoni olivat tiltanneet, olin syytänyt koko helmisankoni tyhjäksi SiruSialle.

 

Olin soittanut työsairaushoitajalle jo ensimmäisen viikon lopulla, etten pystynyt yhtään keskittymään työhöni ja että kuormitus oli paradoksaalisesti vain kasvanut, kun hain apua. Työsairaushoitaja varasi kallonkutistaja-ajan, että osaisin ehkäistä työuupumuksen. Mietin irtisanoutumista, mutta lähimmät oman alan työpaikat olivat lähes sadan kilometrin päässä Tampereella ja pojat kävivät vielä lukiota. Työsairaushoitaja sanoi, että muut miettimäni alat olivat hänen mielestään minulle myös liian raskaita eli hän ei edelleenkään ymmärtänyt, kuka minut uuvutti. Hän ehdotti työterveysneuvottelua SiruPirun kanssa, mutta muistin kirkkaasti SiruPirun yhden diivan teatteriperformanssin ja asiallisen työpaikkakiusaamiskokouksen, ei kiitos. Annoin luvan työterveyshuollolle keskustella keskenään rääkistäni Olympoksen kanssa. Elettiin ihan viimeisiä romahdustani edeltäviä päiviä.

 

Työsairaushoitaja neuvoi Pohjanmaan kautta rentoutumaan viikonloppuna. Marssin Alkoon. Päädyimme baariin Annukan ja Sailan kanssa. Silloin harvoin, kun sain suoria neuvoja, otin kyllä niistä vaarin. Ilta oli riehakas epätoivon vimmalla. Oli pikkujoulukausi. Poltimme tuhkakupissa SiruPiru- ja Raila-voodoonukkeja. Tarjoilija kävi pari kertaa kieltämässä, kolmatta varoitusta ei enää tullut, vaan portsari retuutti meidät kadulle. Olimme kolmen akan meluava, räkättävä kännilauma. Vastasataneen lumen alla oli liukasta ja Sailan jallupullo särkyi koko käsikynkkäletkamme kaaduttua. Ohikulkevat miehet nakkelivat meidät kyynärkoukuista pystyyn, mutta eivät huolineet meitä matkaan.

 

Taksijonon hännillä Annukka yhtäkkiä hiljensi meidät kuin seinään. Seuraavaa taksia kärkkyi SiruPiru. Kovaa liikeneuvottelua naikkosen kanssa kävi kaupungin hallintojohtaja Paakkonen. Bitch-ämmä työnsi miestä näennäisesti pois, mutta antautui sitten miehen suuteloon ja neuvottelun lopputuloksena sukelsi hallintojohtajan kanssa halukkaasti saman taksin takapenkille. Johtajan onnellinen naama pyörähti aivan vierestämme. Kyllä se oli hallintojohtaja Paakkonen. Railan aviomies.

 

- Hankkikaa huone, Saila huusi ja potkaisi taksin perään.

 

Yksi taakka vähemmän painoi nyt harteitani, minun ei tarvinnut enää hautoa kostoa Railalle. SiruPiru teki likaisen työn puolestani. Koko kaupunki tiesi ennen Railaa.

 





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

11 Sotakirves kaivettu esiin

38 Elämäni viimeinen työpäivä 51-vuotiaana

12 Ensimmäinen työuupumus