34 Minusta tuli kemikaalicocktail

 

Oli pakko ilmoittaa SiruPirulle, etten ollut pystynyt tekemään työtä kahteen viikkoon. En kertoisi, että pystyin samaan aikaan lukemaan sujuvasti Konmaria. Piti hetki hengitellä. Huoli oli turha, hän ei vastannut tälläkään kertaa. Railan taas sai aina kiinni, joskus jopa vapaapäivänä lakkasuolta. Olisin mieluusti kertonut kaiken Railalle, mutta hän juoksutti puhelimen SiruPirulle, että tämä meni oikein. Tämähän oli jo pitkään mennyt oikein.

 

- Pitää mennä työterveyshuoltoon, sivalsi Hannibal Lecter ja henkeä vetämättä tunneälykkö jatkoi: - Nyt käyttöön tulevat tuloskortit.

 

Alkoi tuloskorttimonologi, jota sanattomana monttu auki monta minuuttia kuuntelin. En olisi edes kyennyt sanomaan mitään, jos olisin saanut suunvuoron. Jos monologin viesti liittyi jotenkin sairastumiseeni, se kai oli uhkaus, että sairauslomalla ei tulosta syntyisi. Taas tuli turpiin. Avuttomimmallakin hetkelläni SiruPiru uhkaili minua. Lohduttaa ei voinut ilman sydäntä. Ilman myötätuntoa, Uuden Uljaan menestystekijää. Oliko SiruPiru psykopaatti vai sosiopaatti vai narsisti? En ollut psykiatri, mutta jokin täysin empatiakyvytön paatti SiruPiru oli. Omasta mielestään luonnollisestikin neropatti.

 

Jäin sairauslomalle. Työsairauslääkäri sanoi, että tämä oli pitkä ja vaikea tauti. Olin luullut, että taisteluni oli lopussa, kun olin lopulta pudonnut, mutta olinkin vasta alkutaipaleella. Työsairauslääkäri luonnehti uupumustani ja ahdistustani suhteellisen voimakkaaksi, työtilannettani erittäin paineiseksi ja kysyi, oliko minulla itsetuhoisia ajatuksia. Luoja varjele, en ehtisi tähän hätään itseäni tappamaan Pätö-SiruPirun takia. Yritin varjella kotipesääni SiruPirulta sen kun taisin. Lakkiaisiinkin piti leipoa. Omakannasta luin työsairauslääkärin kirjoittaneen, että potilas oli realiteeteissa eikä suisidaalinen. Kuulosti järkyttävältä. Olin ennenkin huomannut, että joskus Kannassa potilastekstit sotkeutuivat toisen potilaan tietoihin. Mutta ei, kyllä tämä oli minun potilastekstiäni. Myöhemmin kallonkutistaja yllätti minut kertomalla, että ahdistus rintakehälläni ei ollut psyykkistä, vaan se oli ihan fyysinen reaktio.

 

Masennuspikatestin kuusi kysymystä väittivät, että minulla oli keskivaikea masennus. Kela ei hyväksyisi sairauslomadiagnoosiksi työuupumusta, joten diagnoosiksi laitettiin sopeutumishäiriö. En tunnistanut uusia rumia liikanimiäni. Minä olin oma tervepäinen minä tässäkin pyörityksessä enkä mikään sopeutumishäiriöinen. Oliko syy siis minun? Olisiko terveen pitänyt sopeutua sairaaseen tilanteeseen? Olympoksen sairaudesta tuli sairauskertomukseni, diagnoosini, tautisyytteeni. Vaikka mieheni sanoin SiruPiru oli tässä se päävikainen. Mutta SiruPirun päävika oli tabu.

 

En tuntenut häpeää enkä syyllisyyttä. Kerroin kaikille vastaantulijoille, lääkintävahtimestarin koiralle ja lyhtypylväille, mitä oli tapahtunut. Minulle oli pläkkiselvää, että työpaikka oli sairas, en minä. Silti oli hyvä, että työsairaushoitaja sanoi ne sanat: sinä olet tehnyt kaiken, minkä olet voinut, ettei näin olisi käynyt, tämä ei ole sinun syysi. Joku oli nähnyt, työsairaushoitajassa oli hyviksen aineksia. Ei ollut minun sairauteni se, että Olympos peitteli valheilla kyvyttömyyttään hoitaa asiat oikein, noudattaa edes itse epäasiallisen kohtelun malliaan. Olympoksen pelkureiden rumaa peliä katsoessa terve pää hajosi. Reaktioni oli terveen mielen reaktio. Ei minulla ollut mitään häiriötä.

 

Mielialalääkekuvio meni oudosti. Päähäni ei ollut tällainen ratkaisu pätkähtänytkään. Olin luullut, että sairas tilanne korjattaisiin, mutta käypää hoitoa olikin rukata minun aivokemiaani. Epäasiallinen kohtelu sai vuosien jälkeenkin edelleen jatkua, kun tervettä ihmistä alettiin lääkitä kestämään vielä lisää SiruPirun kiusaamista. Oliko työsairauslääkärikin Olympoksen kätyri? Olympoksen sairas kuvio vääristi kaikkien toiminnan ympärillään. Olipa kerran onnellisuuspilleri, olisin loppuelämäni onnellinen. Olisipa se mennytkin niin. Olisin mieluusti ollut loppuikäni onnellinen, mutta lääke väsytti massiivisesti, ihanasta huumeesta voisi nauttia vain sairausloman ajan. Sain myös unilääkkeen, uni jatkui yli 12 tuntia, koko päivän oli tokkurainen. Mutta nyt ei ollut luomun aika. Minusta tuli kemikaalicocktail.

 

Tapasin vertaistukiryhmässä työuupuneen, joka oli arvottomuuden tunteen vuoksi sairastunut myös syömishäiriöön. Hän tunsi niin suurta häpeää ja syyllisyyttä sairastumisestaan, ettei ansainnut mielestään edes ruokaa. Tajusin helpotuksekseni, että minun psyykkinen vaurioni ei ollut samaa syvyysluokkaa. Kallonkutistaja sanoikin, että oli hyvä, että olin vihainen Olympokselle enkä itselleni. Se oli minulle terveellisempää, vaikka kovin terveelliseksi en oloani tuntenut. Tiesin olevani vastenmielinen ”auttajille”, koska en hyssytellyt, vaan kerroin SiruPirun laiminlyönnit niin kuin ne olivat. Kallonkutistaja sanoi myös, etten ollut masentunut. Oma diagnoosini oli perusteellinen vittuuntuminen.

 

Kun sairauslomalapun taikasauva kosketti kättäni, ihmeparannuin välittömästi. Aivot ottivat tiltin pois päältä heti työterveyshuollon ulko-ovella. Olin onnistunut huijaamaan kaikkia. Huomisaamuna leimaisin taas pokkana kellokortin ja ottaisin potilaita. Heitin yltäni vaatekappaleen kerrallaan ja juoksi läpi kaupungin pääkadun kohti vapaita laitumia. Työvaatteeni joutivat alastoman keisarinnan verhoksi, minä en niitä enää tarvinnut.

 

Synnyin hyvään elämään. Luin Konmarin kahteen kertaan ja kierrätin talomme irtaimesta pois puolet ja siinä sivussa raivasin elämääni. Kehoni kehräsi mielekkäästä fyysisestä puuhastelusta aamusta iltaan ja minun oli hyvä olla. Purin kehittäjäkunniakirjan kehyksestä, pyyhin kunniakirjalla perseeni. Kunnia oli mennyt, mutta maine todennäköisesti vain kasvanut hankalana häirikkönä edeltäjäni lailla. Pidin kehystä rintaani vasten kuten Marie Kondo neuvoi ja tunnustelin, pirskahteliko se iloa. Ei pirskahdellut. Aika, jona minulla vielä oli ihmisarvo, oli kivikautta. En kaivannut menneen maailman dinosauruksia seinälleni.En tiedä, olinko ylikierroksilla, olisiko minun pitänyt yrittää vaan maata, mutta näin minulla oli hyvä olla.

 

Olin järkyttävän onnellinen. Ihmisen oli varmasti terveellistä kokea onnellisuutta hetkittäin. Minun ei tarvinnut mennä työpaikalle, mikä satumainen onni! Sisimpäni kertoi minulle näin vahvasti, miten hyvä minun oli olla poissa Uuden Uljaan viemäristä, mutta minä vaan jahkasin, ollako vai eikö olla, siinäpä kysymys. Olisiko elämä vaikeampaa, jos jäisi vai lähtisi? Kestäisikö terveyteni ja perheeni tätä taistelua, jos jäisin? Millaista olisi elämä työttömänä tai työssäkäynti päivittäin 100 kilometrin päässä Tampereelle? Olisinko rintamakarkuria kummempi, jos antaisin SiruPirun savustaa minut ulos? Pelastaisin oman nahkani, mutta joku untuvikko tulisi tilalleni uudeksi uhriksi?

 

Valitettavasti vasta kaiken ollessa ohi ymmärsin, että tämä oli elämäni tärkein tienristeys, jonka läpi kaahasin näkemättä kunnolla risteyskohtaa ja valitsin väärän tien. Moottoritie oli kuuma niinä päivinä. Toisessa tienviitassa luki menetä työsi ja toisessa menetä terveytesi. Silloin olisi ollut hyvä sää irtisanoutua, painaa rekan kaasua, huutaa mennessään hasta la vista ja haista sinä SiruPiru pitkä vittu. Silloin olisin menettänyt vain työpaikan. Enkä hyvää sellaista todellakaan.

 

Olisivatpa työsairauslääkäri ja kallonkutistaja tukeneet minua, että minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus ajatella omaa terveyttäni ja irtisanoutua taistelutta, jonka he olivat monta kertaa nähneet päättyvän tuhoon. Mutta ehkä he itse saisivat potkut, jos myöntäisivät Olympoksen ongelmat? Olisinpa osannut olla ajattelematta, että perheeni parasta oli muka raha. Mitä hyötyä minusta olisi perheellekään, jollen laittaisi happinaamaria ensin omille kasvoilleni. Mutta olin lakannut tiedostamasta omaa minuuttani.