35 Asiallinen työpaikkakiusaamiskokous

 

Tapahtui ihme, SiruPiru soitti. Ei ollut vaikea arvata miksi. Raila oli komentanut, että tämä menisi oikein. Hurraa-huuto Railalle, hän näytti vihdoin pomon elkeitä. SiruPiru soitti ensimmäisen kerran oltuaan esimieheni viisi vuotta. Sain piirtää toisen rastin seinään. Työterveysneuvottelun aika oli sovittu. Tapaisin SiruPirun neljännen kerran, pakotettuna kuten aina ennenkin. Ehkä minulla oli nyt toiveita saada suunvuoro, kun työsairaushoitaja ja työsairauslääkäri olisivat paikalla. Myös mieheni tuli mukaan.

 

Kerroin asiat tapani mukaan niin kuin ne olivat. Minulla oli edelleen naiivi fantasia, että totuuden kertominen koko rumuudessaan oli oikea tapa hakea ja saada oikeutta. Mutta paha maailma ei perustanut oikeudesta, maailma oli pienten pelokkaiden sielujen persläpi. Tein vain itsestäni pellen.

 

Työsairauslääkäri pyysi SiruPirua tekemään esimiestehtäväänsä. Hän pyysi minulle konkreettista tukea työhön palaamiseen ja työstä selviytymiseen arjessa. Ettäkö SiruPiru nyt alkaisi tukea minua? Parahdin, että jos tavoitteet asetettiin noin korkealle, että jos taas fantasioitiin SiruPirun tekevän työnsä, työterveysneuvotteluja pitäisi jatkaa ikuisuuksiin, koska nehän olivat ainoa kontaktini SiruPiruun ja Railaan. Lupauksista huolimatta arjessa ei koskaan ollut tapahtunut mitään. Työsairaushoitaja oli luvannut, että työterveyshuolto ei jättäisi minua niin kuin "auttajat" olivat tehneet, työterveyshuolto seuraisi kurjimustani niin pitkään, että asia saataisiin kuntoon. Muistioon AVI:a varten kirjattiin, että jatkossa olisi vähintään vartin pituisia työkokouksia parin viikon välein. Työkokoukset hyväksymässä oli myös Raila, joka oli vastikään ne epäluottamusmiehelle ehdottomasti kieltänyt Olympos-jumalan kanssa. Kokoushuoneen peilistä kuitenkin näin, että SiruPiru ja Raila iskivät silmää ja olivat ristineet sormensa pöydän alla.

 

SiruPiru aloitti tutun fantasiamolotuksensa, hyvin toimivan selviytymiskeinonsa tiukoissa kurveissa. Mutta voimaantuneena työterveysväen läsnäolosta keskeytin hänet, että puhutaanpa SiruPiru kerrankin rehellisesti kuin aikuiset, kun sinulla ei ole aikomustakaan tehdä mitä lupaat. Olin provosoitunut voimaini tuntoon. Minulla ei ollut vaihtoehtoa rakkikoiran roolille, muuten SiruPiru tainnuttaisi nämäkin kokoustajat niskalaukauksella fantasiaansa. Olin ottanut oppia edellisistä kokouksista. Mutta en saanut SiruPirua kuriin tälläkään kertaa. Hän vastavetona nenälleen hyppimisestä hyökkäsi tällä kertaa kyseenalaistamaan mielenterveyteni, selviäisinkö enää ylipäätään työstäni. Pläkkiselvää oli, että vika oli ina minussa. Vastasin jälleen, että kyse ei ollut työstäni vaan johtamisesta.

 

Sairausloman alussa työsairauslääkäri oli sanonut, ettei sairastuttaneisiin olosuhteisiin kannattanut palata, sillä sairaus uusisi. Oli fantasiaa, että kahdessa kuukaudessa jokin niin sairas kuin Olympos olisi tervehtynyt, kun kukaan ei mitään edes yrittänyt. Tuntui aivan liian aikaiselta palata, ahdistus oli vasta alkanut helpottaa, mutta en osannut vastustaa. Kallonkutistaja oli kertonut, että uusien tutkimusten mukaan oli hyvä palata töihin nopeasti aiemman puolen vuoden sairausloman sijasta. Kukahan senkin tutkimuksen oli rahoittanut? Oliko vaarana, että työntekijä pitemmän poissaolon aikana palaisi järkiinsä ja irtisanoutuisi? Kallonkutistaja oli sanonut, että mieli palautui hitaasti. Olisiko kaksi vuottakaan riittänyt? Olivatko he kaikki niin sinisilmiä, etteivät ymmärtäneet, mihin olosuhteisiin minut laittoivat takaisin?

 

Vertaistukiryhmässä pohdittiin työterveyshuollon puolueettomuutta. Lääkärin tuli toimia asiakkaan parhaaksi. Mutta asiakas ei ollut potilas. Asiakas oli työnantaja ja työnantajan paras oli, että työjuhta palasi mahdollisimman halvalla ja nopeasti takaisin kiskomaan kuormaansa. Kärsimyksestäni viis, kunhan tekisin työni. Samoin kuin urani alussa näin taas, että työnantajan intressi oli järjestää terveyden edistämisen palvelut, mutta työntekijän hyvinvointi ei kiinnostanut ketään. Kukaan ei kai taaskaan epäillyt, etteikö kurjimukseni muuttuisi sopimalla asia kivasti sunnuntaihengessä. He eivät edelleenkään ymmärtäneet epätoivoni syvyyttä. Mielipidettäni paluusta ei kysytty enkä olisi osannut sanoakaan, olihan kahden kuukauden sairausloma sentään ruhtinaallinen verrattuna edelliseen kolmen päivän pituiseen. En ollut palautunut, oliko palautuminen ylipäätään enää edes mahdollista. Kuormitus oli kestänyt liian kauan liian raskaana.

 

Neuvottelun päätteeksi SiruPirulta pyydettiin esimiehen painava sana ihmisrauniosta. Esimiehen suusta se oli jumalan sanaa ja samalla muistioon syntyi asiallinen merkintä AVI:a varten SiruPirun mukana olosta neuvottelussa.

 

- On se yksikkö ollut varmaan yksinäinen, mutta jokainen pahoinvointihäirikkö ja lääkäri on yksin huoneessaan, ei sinne voi kukaan tulla kaveriksi.

 

Mikä tampio. Kaikki ne ruhtinaalliset kolme keskustelua, jotka olimme viiden vuoden aikana käyneet, olimme keskustelleet täysin toistemme ohi. Olin joka käänteessä kertonut, että tarvitsin esimiestyötä ja itse työ ei ollut ongelma, mutta vajakki ei edelleenkään ollut ymmärtävinään. Hän vaan jatkoi epäasiallista kohtelua ja mustamaalaamistani ”auttajien” silmien edessä. Oi tuota myötätunnon määrää, oi tuota vihan määrää. En koskaan ollut tuota tollukkaa kaivannut kädestä minua pitämään, kyllä minä työstäni selvisin, mutta en kaltoinkohtelusta. Irenen tapaan hän osana suurta ammattiryhmää ei kyennyt ymmärtämään yksintyöskentelevän tilannetta. Oli miten oli, työuupumus oli aina työntekijän oma vika. Taas turpiinveto niin, että läjähti.

 

Muistelin kesätyötäni Janakkalan Paavon maatilalla. Viisitoistakesäinen Jali oli ihastunut minuun, muutamaa vuotta vanhempaan tyttöön. Hän harjasi traktorin peräkärryn puhtaaksi ja asetti sille pyyheliinan ennen kuin antoi minun siihen istuutua. Miten nuori poika osasi kohdella noin toista ihmistä? Toisin kuin kirurgian tohtori, Suuri Parantaja. Sydämen sivistystä hän ei ollut oppinut tenttikirjoista.

 

SiruPirun ja minun ympärillä istui hipihiljaa hiljaisen hyväksynnän piiri. Jos SiruPiru olisi mätkinyt minua turpiin fyysisesti eikä henkisesti, olisiko kukaan tohtinut silloinkaan toppuutella häntä? Vai olisivatko he silloinkin istuneet tyyninä hiljaa? Miksi puhuttiin työsuojelusta, mutta kukaan ei suojellut minua? Kuinka kaipasin työelämäni Prinssi Rohkeaa, joka olisi pelastanut minut pahalta noidalta. Asiallinen mutta kiusallinen työpaikkakiusaamiskokous loppuisi sitä nopeammin, mitä vähemmän kukaan sanoisi. Työterveyshuoltofirman seuraavaa sopimusta Uuden Uljaan kanssa ei kannattanut kai riskeerata vuokseni. Mitä ei ihminen rahan eteen tekisi, otsa tuskan hiessähän kunkin piti leipänsä syömän. Jälkeenpäin mieheni diagnosoi SiruPirun päävikaiseksi ja Railan viattoman kuuloiset kysymykset mieheni työstä tarkoittivat sitä, että Raila syytti ylikuormituksestani kotitilannetta.  

 

Tämän kokouksen jälkeen SiruPiru ei tullut enää koskaan kokouksiin mukaan. Esimiehen arvoisassa roolissa häntä aina odoteltiin paikalle. Raila selitti, että kokous oli kyllä merkitty hänen työlistalleen. Lopulta Railan oli soitettava hänelle ja hän osallistui alaisensa työpaikkakiusaamiseen kännykän kaiuttimen kautta. Olihan tärkeää, että tämä meni oikein ja SiruPiru saatiin kirjattua muistion osallistujaluetteloon AVI:n varalta. Kun häneltä lopuksi kysyttiin esimiehen loppulausunto, hän ei selvästikään ollut kuunnellut eikä ollut perillä, mistä oli puhuttu. Kysyin suoraan, tarvitsiko meidän edelleen esittää tätä keisarinnan uudet vaatteet -farssipelleilyä, kai tekin nyt tästä tajuatte, millaisia menneet vuoteni ovat olleet. Mutta kyllä meidän piti, työpaikkakiusaamisen hiljaisen hyväksynnän piiri ei pukahtanutkaan. AVI:n varalle piti paperit tehdä. SiruPiru oli luonut uuden normaalin. Kokouksen lopuksi Raila kehotti minua perusteellisesti tuulettelemaan päätäni ja palaamaan takaisin entistä ehompana.

 

Asiallisen työpaikkakiusaamiskokouksen jälkeen työsairaushoitaja ihmetteli, miksi tukihenkilökseni lupautunut epäluottamusmies ei tullut paikalle. Kerroin, että työnohjaajaa lukuun ottamatta kaikki ne, joiden piti auttaa minua, olivat pettäneet. Pettymysteni loputtoman sarjan jatkoksi epäluottamusmies ei tullut paikalle eikä ilmoittanut mitään etukäteen eikä jälkikäteen. Lopulta kysyin itse syytä ja hän vastasi, ettei ollut ehtinyt. En uskonut häntä. Jos hän ei olisi ehtinyt, hän olisi ilmoittanut sen minulle viimeistään jälkikäteen. Kaikki oli yhtä kusetusta. Kaikkein mieluiten olisin ottanut tukihenkilökseni Annukan ja olin hieman pettynyt, että hän ei sitä ehdottanut, mutta kukapa tähän vapaaehtoisesti sotkeutui ja joutui itsekin mustamaalatuksi.

 

Työsairauslääkäri puolestaan sanoi, että oli hyvä, että sanoin kokouksissa asiat suoraan. Neuvottelut olivat kuulemma usein sellaisia, ettei kukaan sanonut oikein mitään. Kerroin itse kokeneeni neuvottelun raskaana ja pyysin, voisiko hän vetää seuraavan, mutta hän vastasi, että minä osasin vetää sen paremmin. Kukaan ei ymmärtänyt, miten raskasta oli jatkuvasti puolustaa itseään ja kantaa taakkaa yksin. Myöhemmin vertaistukiryhmässä kuulin, että joku työsairauslääkäri oli toiminut itse aktiivisesti työuupuneen tukihenkilönä ja selittänyt työnantajalle, että työntekijä uupuisi uudelleen ilman merkittäviä muutoksia työpaikalla. Kaipasin vahvaa tukihenkilöä, mutta sellaista ei Uudesta Uljaasta löytynyt. Olivatko kaikkien kädet likaisen pelin tahmassa? Oliko työterveyshuoltokin työnantajan väärän toiminnan peittelijä? Olisiko työsairauslääkärin ollut luvatonta neuvoa minua ottamaan elämäni ja terveyteni omiin käsiini ja irtisanoutumaan?