36 Ahdistus syvenee

 

Kun palasin sairauslomalta töihin, hetken asiat tuntuivat lähtevän parempaan. Olin popsinut SiruPirun sietämispillereitä ja ollut onnellinen pilleripöllyssä. Olin voimaantunut maistettuani palan ihmisarvoista elämää. Annoin tietämättäni työterveysväelle liian hyvä kuvan, näytin parantuneen, luulin niin osin itsekin. Olin sairausloman aikana kantanut kirpputoreille 60 kestokassillista konmariroinaa komeroista, pystyin hyvin toisentyyppiseen työhön. Olisinpa osannut sielunikin kuonan yhtä hyvin purkaa. Mutta kuona vain väijyi odottaen onnellisuuspillerin pois jäämistä. Lääkkeen väsyttävyyden vuoksi jaksoin hädin tuskin tehdä kolmena päivänä viikossa kuuden tunnin työpäivän, joten minun oli pakko jättää sen pois.

 

Raila luovutti tällä kohtaa väsytettynä. Pohjimmiltaan hän kai oli kunniallinen ja oikeamielinen menneen terveyskeskusmaailman kasvatti, mutta joutui välivöyhkänä kumartelemaan esimiehenesimiehenesimiestäni, SiruPirua, työterveyshuoltoa ja epäluottamusmiestä. Pelkäsin, että piruetissaan hän väkisin ennen pitkää pyllistäisi minuun päin ja toivoin, ettei hän olisi vaihtanut noihin sirupirupituisiin minihameisiin. Raila otti vastuuta esimiestyöstäni, vaikka oli vastikään vakuuttanut epäluottamusmiehelle Olympos-jumalien kuorossa SiruPirun esimerkillisyyttä esimiehenä. Koiran virka oli Railalla, jos oli minullakin. Raila vastaili sähköpostikysymyksiini, mistä oli minulle iso apu tyhjiössäni. Skitsofrenia alkoi kuitenkin jälleen vaivata minua. Minulle tuli SiruPirun allekirjoittamia sähköposteja, jotka kuitenkin oudosti oli lähetetty Railan sähköpostiosoitteesta. Minut laitettiin hoitajien sähköpostijakeluun, joka suolsi lääkärien ja hoitajien työvuorolistoja ja ohjeita röntgen- ja labralähetteistä, jotka eivät koskeneet työtäni millään tavalla, mutta postia tuli enkä enää voisi valittaa lakisääteisen tiedottamisen puutetta. Raila piti kieltojensa päälle minulle myös omia työkokouksia. Akuuteimpia kysymyksiä ehdin niissä parin kuukauden välein selvitellä. Asiallisessa työpaikkakiusaamiskokouksessa sovitut työkokoukset parin viikon välein SiruPirun kanssa eivät tietenkään toteutuneet. Keskusteluun toimenkuvasta, priorisoinnista tai muihin isoihin asioihin ei koskaan päästy, joten vuosikymmenien aikana kehkeytyneet syvät tarpeeni eivät täyttäneet. Ja Raila vakuutti edelleen tiukasti, ettei hän ollut esimieheni. Esimies oli keisarinnan uusia vaatteita.

 

Havahduin jälleen uuteen mahdottomaan tehtävään, rangaistukseen löhölomastani. Seuraava uupumus oli pedattu jo sairauslomani aikana, kun SiruPiru oli antanut potilasjononi kasvaa koko sairausloman ajan. Minulla oli nyt puolikas työaika, mutta sairausloman aikana oli kertynyt 100 potilaan jono ja uusia lähetteitä tuli koko ajan täyden työajan verran. Jouduin tekemään urakkatyötä toipilaana ja tunkemaan potilaita puolen vuoden ajan joka vartin rakoon. En ymmärtänyt, miksi minä sain rangaistukseksi nilkkaani potilasjonopallon, mutta SiruPiru kulki vapaalla jalalla. Annukka sanoi, että sairausloman aikana syntynyt jono oli muissa työyksiköissä esimiehen vastuulla, mutta meidän firmassa sekin oli yksin minun vastuullani. Myöhemmin näin tutkimustuloksen, että vaikeasta työuupumuksesta parani vain se hyvin pieni osa työntekijöitä, jonka työssä todella tehtiin merkittävä muutos. Minun työssäni merkittävä muutos oli se, että työmäärä enemmän kuin tuplautui käytettävään aikaan nähden. Minulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta selvitä, minä en vaan ymmärtänyt sitä ajoissa. 

 

Elämäni oli taas kapeutunut sinnittelyksi jaksaa töissä. Se ei ollut reilua perhettä kohtaan. Edes mieheni ei pienessä työyhteisössään ymmärtänyt, että tämä ei ollut normaalia jokaisen keski-ikäisen uupumusta. Työni oli edelleen hallitsemattomasti eri suuntiin pyöriviä rattaita, pää sekosi jo sitä katsoessa. En jaksanut enää pitää oireitani hallinnassa. Kamppailin muistin ja keskittymisen kanssa. Varsinkin maanantaiaamuisin oltuani työpaikalta kolme päivää poissa ja nostaessani päivän paperit pöydälle mieleni hajosi. Alkoi ahdistaa, en pystynyt keskittymään, vaan mieleni harhaili pitkin päivän tehtävälistaa eikä mikään asia edennyt. Oli pakko laittaa kaikki paperit ja esineet kaappiin ja ottaa työpöydälle vain yksi paperi ja yksi asia kerrallaan. Yritin lievittää tätä helvetin esikartanoa sillä ainoalla keinolla, joka siihen tuntui olevan tarjolla. Huumata itseni sietämään sitä edelleen. Aloitin onnellisuuspillerin popsimisen uudelleen, mutta jouduin lopettamaan jo viidentenä päivänä, koska lääke väsytti niin, että jouduin nukkumaan kahden tunnin päiväunet keskellä päivää. Mielialalääke oli armottoman jaksamistaistelun symboli. Olin umpikujassa.

 

Asiallisessa työpaikkakiusaamiskokouksessa oli sovittu, että työkokouksissa tuettaisiin jaksamistani. Mitään ei puhuttu. Yritin piipittää Railalle, että työ oli käynyt taas raskaaksi. Yritin myös varmistaa, että pitäisihän Raila jatkossakin työkokouksia eikä vain vähän aikaa työterveyshuollon silmänlummeeksi. Kokoukset helpottivat hieman painolastiani, kun sain akuuteimmat asiat selvitettyä. Mutta Raila katsoi tietokonettaan eikä ollut kuulevinaan. Kysymys oli liian vaikea, se liittyi esimieheyteeni. Tutkin hänen kuulonsa sanomalla ääneen pylly ja siihen hän kyllä reagoi. Vika ei ollut korvissa vaan valikoivassa kuulossa. Raila hoki edelleen, että SiruPiru oli esimieheni, vaikka SiruPiru oli hävinnyt kuviosta täysin rauhoiteltuaan työterveyshuollon. Niinpä jaksamisestani tai terveydestäni ei työkokouksissa puhuttu sanaakaan. Uudessa Uljaassa helppoihin kysymyksiin saattoi hyvällä tuurilla saada vastauksen mutta ei vaikeisiin. Aikuiset ihmiset kiersivät kaukaa kuumat puurot ja keisarinnan näkymättömät vaatteet. Kallonkutistaja tulkitsikin, että ahdistukseni syntyi juuri tästä turvattomuudesta.

 

Aloin epäillä sairastuneeni ahdistuneisuushäiriöön, ahdistus alkoi olla pysyvä olotila. Hakeuduin uudelleen työterveyshuoltoon. Valitin muistia ja keskittymiskykyä. Työsairaushoitaja teki testinsä ja totesi, että työkykyni oli romahtanut hyvästä huonoksi huolimatta sairauslomasta, asiallisista työpaikkakiusaamiskokouksista, kallonkutistajakäynneistä ja osa-aikatyöstä. Työuupumus oli kaiken aikaa edennyt. Liian nopea työhön paluu oli ollut virhe, mikä oli minulle itsestään selvää. Olisiko pitkäkään sairausloma enää korjannut vaurioita? Omassa elämässäni olin jo oppinut kuuntelemaan sisintäni mutta en työssä. Viisaammatkaan eivät onnistuneet minua suojelemaan.

 

Viisi vuosittaista kallonkutistajakäyntiä oli käytetty. Seuraavan jakson voisi aloittaa taas vuoden vaihduttua, jotta nokkani pysyisi veden pinnalla hieman pitempään. Oli loppukeskustelun aika. Kallonkutistaja totesi, että voin nyt huonommin jouduttuani lopettamaan SiruPirun sietämispillerit. Kuitenkin hän oletti minun vaan jatkavan työssäkäyntiä eikä ottanut esille irtisanoutumista. Olin itse liian hukassa edes ajatellakseni sellaista vaihtoehtoa. Näin kuitenkin kallonkutistajan läpi, että hän taputteli rääkkini paremmaksi kuin mitä se oli hänenkään mielestään. Se oli kummallista, koska hänkin oli sanonut työsairauslääkärin lailla työuupumuksen olevan vakava sairaus. Tekstiin hän olikin kirjannut, että vointini oli heikentynyt, asiat eivät olleet parantuneet työpaikalla. Hän kysyi minulta, miksi esimies käyttäytyi näin järjenvastaisesti. Hän epäili työuupumuksen vaan etenevän ja totesi minut aiempaa selkeästi väsyneemmäksi ja ahdistuneemmaksi. Hän löysi myös jotain myönteistä asiassa. Hän totesi, että asioiden hyvin realistinen ja rauhallinen tarkastelu onnistui minulta edelleen. Rauhallinen olemus oli helkkarin vaarallinen mitta terveydentilalleni, 25 vuoden selviämisaivojumppa kyllä piti siitä huolen. Kulissin pidin yllä vuosikymmenten rutiinilla, vaikka avoimesti huusin apua jokaiselta vastaantulijalta ja vahtimestarin koiralta. Sitoiko tätäkin taudin asiantuntijaa enemmän työnantaja kuin ammattietiikka, kun hänkään ei päättäväisesti yrittänyt pysäyttää vääjäämätöntä kulkuani tuhoon?

 

Kotona neuvoin poikia valitsemaan ammatin, jossa voi piiloutua massaan, välttämään yksintyöskentelyä ja hierarkioita.