37 Kulissit romahtavat

 

Ahdistavinta painajaisuneksi muuttuneessa elämässäni olivat asialliset työpaikkakiusaamiskokoukset, joita myös työterveysneuvotteluiksi kutsuttiin. Niiden piti olla turvani, mutta ne olivat vihonviimeinen kidutus, nöyryytys, pettymys ja pohjanoteeraus. Jos kiusaamisella ei sitkeää sissiä loppuun poltettaisi, niin teloitus vietäisiin loppuun näillä kokouksilla. Systeemi kusta lorotti edelleen kuten nuoruuden suomipunkissa. Jo viikkoja ennen asiallista työpaikkakiusaamiskokousta aloin nukkua huonosti. En edelleenkään sietänyt kokouksia kokousten takia, jos niistä ei oikeasti saanut apua, jos niissä vain seurattiin sairauteni etenemistä ja työkyvyn menetystäni odottaen sitä hetkeä, jolloin minulle voitaisiin antaa potkut. Kokouksista jäi käteen vain siistejä muistioita ja suoritusmerkintöjä AVI:a varten, että kaikki voitava oli tehty poloisen vuoksi.

 

Seuraavan asiallisen työpaikkakiusaamiskokouksen lähestyessä pyysin apua uudelta lämpimältä työvahingoittamisvaltuutetulta. Hän kuunteli tarinani ja sanoi, että tämä ei olisi saanut mennä näin pitkälle. Hän näki ahdistukseni, sanoi, että en saanut ottaa mitään uutta työtä ennen parin viikon päässä olevaa lomaa, koska loma ei saisi olla pelkkää työstä palautumista. Kun joku neuvoi minua, toimin kiltisti ohjeen mukaan. Hän kirjoitti Railalle kurjimuksestani, esimiestyön, työkokousten, keskustelun, palautteen ja tiedottamisen puutteista. Hänkin ohitti suoriltaan SiruPirun, vaikka minulle oli hoettu, että tämän piti mennä oikein. Hän kuvasi työturvallisuuspuutteitani ja vetosi työturvallisuuslakiin. Omien oikeuksien puolustaminen oli hyvin rankkaa, hän muistutti minua ja jatkoi, että prosessissa voisi menettää terveytensä. Niinpä pyysin, että hän vetäisi uuden epäluottamusmiehen kanssa seuraavan neuvottelun. Halusin jäädä taistelussa jo taka-alalle ja antaa asiantuntevampien puolustaa minua. Hän lupasi sopia asiasta epäluottamusmiehen kanssa ja olla minuun hyvissä ajoin yhteydessä. Vihdoin olisi edessä erilainen kokous, muut hoitaisivat asiaa puolestani. Miten hupsu olinkaan, ikuista uskoani paremmasta ei edelleenkään ollut nujerrettu. Tai ehkä ilman toivoa ei olisi jäljellä mitään.

 

Viikot vierivät eikä työvahingoittamisvaltuutetusta kuulunut mitään. Paine nousi. Tunsin stressin kehossani jo fyysisesti ja mietin, kuinka kauan kehoni vielä kestäisi sitä murtumatta. Odotin edelliseen iltapäivään ja peruin koko työkiusaamiskoettelemuksen. En voinut enää antaa vatkata itseäni tässä helvetinlingossa. Jonkun oli vihdoin kasvettava aikuiseksi tässä ilveilevässä teatteriseurueessa. Se olin minä, jonka oli otettava elämä omiin käsiin systeemiltä, suojeltava itseäni, kiellettävä heitä loputtomasti pahoinpitelemästä minua, säilytettävä hallinnan tunne omasta elämästäni. Sitä ei työnantaja voinut ottaa minulta pois. Kun tajusin, että voin päättää itse omasta elämästäni, kieltäytyä heidän asiallisista työpaikkakiusaamiskokouksistaan, minut valtasi syvä voimaantuminen.

 

Ilmoitin neuvottelun peruuntumisen työvahingoittamisvaltuutetulle kello neljältä iltapäivällä. Hän kysyi viestillä, mitä oli tapahtunut, hän olisi ollut minuun yhteydessä aamulla ennen kello kymmenen kokousta. Hyvissä ajoin! En halunnut kaataa paskasankoa hänen niskaansa, hän oli jo tekonsa tehnyt. Epäluottamusmies- ja työvahingoittamisvaltuutettupelleily päättyi tähän. En tarvinnut enää heidän ”tukeaan”. En saanut koskaan tietää, oliko tukemisestani vetäytyminen unohdus vai tietoinen ratkaisu välttää kiusallinen tilanne. Aiempi epäluottamusmieshän oli pettänyt minut myös, jäänyt ilmoittamatta pois asiallisesta työpaikkakiusaamiskokouksesta. Oliko kyse systemaattisesta vetäytymisestä ristiriitatilanteissa? Yhtä kaikki, yhteenkään ”auttajaan” en ollut voinut luottaa. Olin vääränlainen työuupunut, minulle ei ollut puhjennut psyykkistä sairautta, en ollut masentunut, en ollut surkea säälittävä hyysättävä paketti, en hyssytellyt, vaan olin vihainen, huonokäytöksinen häirikkö, en mitään tukihenkilöä ansainnut. Ehkä ”auttajat” pelkäsivät minua ja tarvitsivat itse tukea vuokseni. Hehän olisivat itsekin mustamaalautuneet minua aidosti puolustaessaan. Onneksi kallonkutistaja oli kertonut, että olin toiminut oikein, etten ollut kääntänyt vihaa sisään itseäni kohtaan, vaan purkanut sen vihan aiheuttajaa, SiruPirua kohtaan. Vaikka "auttajat" eivät sitä kestäneet.

 

Henkinen jaksamiseni romahti lopullisesti. Kuormitus oli jatkunut liian pitkään liian raskaana. Kävin työsairauslääkärillä, mutta käsittämättömästi olin itsekin edelleen toteamassa itseni työkykyiseksi, me terveyden ammattilaiset. Kallonkutistaja oli sanonut, että vaaran merkit tunnistaisi kyllä toisella kertaa mutta ei. Uupumus oli edennyt tunnistamattomalle tasolle. Kuukausi aiemmin aloittamani mielialalääke ei tainnut mitään petollisen työvahingoittamisvaltuutetun laukaisemalle ahdistukselle, joten tarvittiin tujumpaa turrutusta ja ahdistuslääke tainnuttikin sen muutamassa minuutissa. Kompuroin vielä pystyyn pariksi viikoksi. Aivoni kävivät enää vain kemikaaleilla.

 

Vaikeroin työsairaushoitajalle, että työvahingoittamisvaltuutettu petti lupauksensa.

- Jos minussa olisi vainoharhaa, epäilisin, että te kaikki olette salaliitossa minua vastaan, kun avun saanti on ihan mahdotonta.

 

Työsairaushoitaja sanoi, että aluksi työuupumukseni lähti korjaantumaan hyvin, mutta nyt se oli uusiutumassa. Sanoin, että ei ei, se oli onnellisuuspilleri, joka valheellisesti auttoi minua hetken. Työoloissa ei tapahtunut muutosta parempaan vaan päinvastoin, minua rangaistiin sairauslomasta loputtomalla potilasjonolla. Työntekijän täytyi oppia, että hän oli satimessa: jos hän karkasi sairauslomalle, työt odottaisivat palattua. Mitä pitempään hän oli pois, sen kusisempaan pulaan hän itsensä hommasi. Oikeasti vain pinnistelin kaiken aikaa. Työsairaushoitaja alkoi mongertaa hyvin vaikeana käsittämättömiä, että työterveyshuollossa heillä oli tilanteesta hieman moninaisempi kuva. Esimiestyö toki ontui, SiruPiru ja Raila olivat kiireisiä muutosten parissa, mutta myös minun työkykyni oli matala.

 

Ontui.

 

Kyse ei ollut ontumisesta. Kyse oli neliraajahalvauksesta.

Tämä ihminen oli sanonut minulle vuotta aiemmin, kun työuuvuin, että olin tehnyt kaikkeni, että näin ei olisi käynyt, että tämä ei ollut minun syyni. Mutta nyt hänen kuvansa oli hieman moninaisempi. Olin tyrmistynyt, mutta onneksi hoksasin heti, mikä mätti. Työsairaushoitaja luuli asiallisissa työpaikkakiusaamiskokouksissa fantasioidun tuen ja työkokousten toteutuneen, vaikka olin joka helkkarin yhteydenotossa muuta kertonut.

 

- Luuletko sinä, että minä olen jotain tukea niiltä ämmiltä saanut, kun SiruPiru ei edes käy työkokouksissa ja Raila edelleen sopottaa, ettei ole esimieheni? Mitä muuta minun työkykyni voisi olla näissä olosuhteissa?

 

Edelleen todellisuuteni yllätti sinisilmän.

 

- Siis eikö tästä tilanteesta ole puhuttu työpaikalla koko vuoden aikana? No mitähän tässä nyt voi sanoa ja mitä ei voi sanoa... Käsittämätöntä. . .

 

Siinäpä se! Edes työsairaushoitaja ei uskaltanut sanoa mitään, ettei sahaisi oksaa oman perseensä alta. Pelko löyhkäsi kaikkialla. Hän halusi selvästi sanoa vielä jotain, hän sentään tunsi myötätuntoa. Raottuisiko nyt se ristiriita, jossa työterveyshuolto tasapainotteli puolueettomalla maaperällä minun ja Olympoksen välissä? Arpoiko hän, myöntäisikö minulle rehellisesti, että minun ei kuule kannata yrittää yhtään mitään, vaan irtisanoutua ja juosta karkuun vai pitäisikö hän edelleen yllä puolueetonta roolia? Ei hän myöntänyt. Työsairaushoitaja sulki suunsa, hänen kuului laulaa sen lauluja, jonka leipää söi. Hän sanoi, että asia pitäisi ottaa puheeksi seuraavassa neuvottelussa. Siihen mennessä kameleontin väri oli kuitenkin jo vaihtunut, hän ei palannut asiaan, hän ei ollut ihmisoikeustaistelija, moraalinen rohkelikko, vaan muistioiden kirjuri AVI:a varten, rahan renki ja ajatteli firman jatkosopimusta Uuden Uljaan kanssa. Muistelin, että aiemmin hän oli vakuuttanut minulle, että työterveyshuolto ei minua jättäisi, vaan seuraisi niin pitkään, että asia saataisiin kuntoon. Se niistäkin lupauksista. Seuranta vei minua vain tuhoa kohti.

 

- Minä en käsitä, olen koko ajan kertonut rehellisesti, mikä helvetin esikartano tämä työpaikka SiruPirun alaisuudessa on ja odottanut, että muutkin toimisivat rehellisesti. Kuka minun kanssani voisi puhua tästä reilusti ja rehellisesti, raivosin.

 

- ...No varmaan kallonkutistaja, työsairaushoitaja uikutti.

Kallonkutistaja teki siis paskaduunin heidän firmassaan.

 

Työsairaushoitaja sanoi, että he pitäisivät palaverin työterveyshuollossa ja miettisivät, mitä hysteerikolle tekisivät. Kertoisivat sitten minulle, miltä rääkkini näyttäytyi Olympoksen näkökulmasta. Kyllä minä tiesin, miltä minä näytin, erittäin hankalalta neuroottiselta hysteerikolta ja Olympos-rukka ontuvalta kiusatulta. Mutta minun näkökulmastani asia näyttäytyi nyt niin, että olin kaltoinkohtelusta sairastunut. Kieltäydyin tästä paskasta, kielsin työterveyshuollon palaverin. Olin ihan lopussa näiden kokoustelijoiden kanssa, puhuminen oli jatkunut ikuisuuden. Puhuminen ei muuttaisi mitään, vain esimiestyöhön puuttuminen tai irtisanoutuminen voisi auttaa. Lakkasin lypsämästä tätä mahoa lehmää, systeemin ehtyneitä utareita. Tämä systeemi oli voimaton vaikuttamaan Olympoksen johtamisen ongelmiin. Puuttui aito vuorovaikutus, joka hoitaisi.

 

Sanoin suoraan, että nyt kyllä satutti.

- Ymmärrätkö sinä, että jollei minulla jo olisi burnout, niin tämä teidän auttamisenne olisi viimeinen niitti saada se?

 

Olin yksin.

 

Työsairaushoitaja tuumasi, että jokaisen jaksamisella oli rajat. Hän kannusti minua edelleen neuvotteluun esimiesten kanssa, koska vain keskustelemalla asioihin tulisi muutos. Uskoiko hän aikuisten oikeasti SiruPirun muuttuvan edelleen? Sovimme, että hän ilmoittaisi seuraavan neuvottelun minulle vasta kaksi päivää ennen kokousta, koska sen lähestyminen ahdisti minua. Jos Uuden Uljaan "tukitoimilla" olin tässä kunnossa, ilman niitä olisin ilmeisesti ollut jo ruumishuoneella. Vaiko terve?

 

Lopuksi työsairaushoitaja kertoi puhuneensa Railan kanssa uusimmasta romahduksestani, että työni eivät taas sujuneet. Hänkin kummasti otti suoriltaan yhteyttä Railaan ohi SiruPirun, sillä hänen ylhäisyytensä SiruPiruhan ei vastannut työterveyshuollonkaan yhteydenottoihin. SiruPiru oli kaikkein korkein kukkulankuningatar Uudessa Uljaassa. Miksi minua kehotettiin neuvottelemaan SiruPirun kanssa, että tämä menisi oikein, kun työvahingoittamisvaltuutettu ja työsairaushoitajakin tiesivät sen toivottomaksi ja ohittivat hänet? Oliko SiruPiru AVI:nkin yläpuolella, kun kaikki tyytyivät vain tekohengittämään minua?

 

Työsairaushoitaja lipsautti Railan sanoneen, että hän ja SiruPiru olivat huomanneet jo muutamia kuukausia sitten, että työni eivät taaskaan sujuneet. Raila oli kuitenkin kuullut, kun olin työkokouksessa piipittänyt hänelle jaksamisestani, vaikkei ollut kuulevinaan eikä sanonut minulle mitään. Sen sijaan hän oli sanonut sitäkin enemmän SiruPirulle. Sinisilmätyösairaushoitaja oli tulkinnut asian kauniisti niin, että SiruPiru ja Raila olivat kurjimukseni tasalla.

 

Silmäni revähtivät näkemään, mistä oli kyse.

 

- Miksi he eivät puhuneet kanssani, jos huomasivat? Miksi he eivät yrittäneet auttaa minua? Miksi he vain odottivat romahtamistani? Miksi he juorusivat selkäni takana? Missä heidän esimiehisyytensä on, miksi he ovat vain juorukerho? He olisivat voineet yrittää estää tämän!

 

Koska he eivät halunneet estää tätä. Koska minä olin syntipukki. Koska minä olin ongelma. Koska he eivät halunneet estää romahtamistani. Koska he halusivat vain päästä minusta eroon. Koska he olivat liittoutuneet selkäni takana. Koska he vain odottivat minun sairastuvan niin pahasti, että voisivat antaa minulle potkut. Koska minä olin tehnyt virheen vastustamalla esimiestä, Olympoksen lellipentua. Raila osallistui epäasialliseen kohteluuni puhumalla asioista selkäni takana.

 

Anteeksiantamattominta oli se, että he olivat puhuneet, että työni ei sujunut. Se oli narsistinen loukkaus. Nuolkoon SiruPiru tuhkatkin leivinuunistani, mutta yrittäköönpäs viedä ammattiylpeyteni. Minä olin romahtanut mutta ei työni. Olin tehnyt laatutyötä loppuun asti, vaikka uupumus oli räjähtänyt hallitsemattomaksi. Työ ei ollut ongelma. SiruPiru oli ongelma. Se viesti oli mahdoton tehtävä saada menemään perille. Eikö työntekijän luhistumisessa pohdittu yhtään ihmisen selviämistä vaan vain työn sujumista? Toki potilastietojärjestelmässäkään en ollut ihminen vaan vain yksi tuhansista resursseista. Omassa ja perheeni elämässä olin kuitenkin edelleen ainutlaatuinen ihminen.

 

Sanoin työsairaushoitajalle, että te toden totta olette salaliitossa minua vastaan, vaikken koskaan ollut uskonut salaliittoteorioihin. Työsairaushoitajastakin oli tässä pirullisessa baletissa tullut SiruPirun liittolainen, varmaankin tietämättään ja tahtomattaan, koska hän ei noussut tätä vastaan. Jokaisesta hiljaisesta hyväksyjästä, katseensa pois kääntäjästä ja maton alle lakaisijasta tuli. Olin itse ollut emäsinisilmä. Avun saanti oli ollut mahdoton tehtävä koko ajan. Heidän vaan täytyi pitää asiallisia työpaikkakiusaamiskokouksia kilveksi AVI:a vastaan, että kaikki meni muistioissa oikein. Sitähän Railakin hoki joka kerta helmat korvissa puhelinta SiruPirulle juoksuttaessaan, että kaikki menisi oikein. Että heidän kätensä pysyivät puhtaina SiruPirun paskatunkiolla.

 

Meni pitkään oivaltaa, että työpaikkakiusaaminen oli tällaistakin. Olin luullut kiusaamisen olevan aktiivista. Jopa uhrina minun oli vaikea tunnistaa kiusaamiseksi SiruPirun vaivihkainen, näkymätön ja passiivinen henkinen väkivalta, jota kukaan "auttaja" ei nähnyt, josta ei jäänyt mustelmia tai kuristamisen jälkiä. Jäi vain kiusallisen tyhjät arkistohyllyt. Kysyin myöhemmin työsairauslääkäriltä, oliko tämä työpaikkakiusaamista ja hän myönsi, että jotain sellaista se kai oli.

 

Railan tyyli oli hienovaraisempi, hän ei vetänyt suoraan turpiin. Hän puhui selän takana, pyöritteli silmiään, suojeli SiruPirua. Raila oli muinoin ollut samanmoinen viaton sinisilmäinen maalaistyttö kuin minä. Milloin väärästä oli tullut Railalle oikea? Tuskin hän edes tiedosti pahoinpitelevänsä minua, tuskin tunnisti henkistä väkivaltaa, jolla vahingoitti mieltäni. Hän tuli mukaan vasta, kun minusta oli jo aikaa sitten tullut syntipukki.

 

En ollut vainoharhainen, olin vaan luottanut oikeudenmukaisuuden voittavan. Mutta SiruPirun ympärille syntyi outo kuvio. ”Auttajat” kiemurtelivat, vääntelehtivät ja välttelivät kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, ne oli kirjoitettu näkymättömällä musteella. SiruPiru oli jonkin voimakkaan ilmiön ruumiillistuma, joka vääristi ympärillään ihmisten käyttäytymisen. Mutta minun sieluani nämä ihmiset eivät tuhoaisi. Minun mieleni oli terve sotiessaan tätä pahaa vastaan. Joten kehoni täytyi mennä rikki, jotta en voisi enää kontata työpaikalle.