38 Elämäni viimeinen työpäivä 51-vuotiaana

 

En tuntenut itseäni terveeksi. En herännyt virkeänä aamulla. Töissä kamppailin yhä enemmän muistin ja keskittymisen kanssa ja tarvitsemani tieto tuntui häviävän päästä. 80 % työajan turvin yritin kolmena vapaapäivänä palautua jostain, joka veti minua pinnan alle umpsukkeloon. Sunnuntaisin käväisin veden pinnalla haukkomassa happea vajotakseni taas. Äkkisyvä veti minua alas. Työpäivän jälkeen en jaksanut lähteä illalla ulos, vaan illat vain makoilin ja yritin palautua seuraavaan työpäivää. Eräänä aamuna töissä tuli täydellinen uuvahtaminen. Oli pakko lukita työhuoneen ovi, laittaa puhelin äänettömälle ja nukkua päiväunet pää työpöydällä. En ollut koskaan aiemmin kokenut sellaista vääjäämätöntä pakkoa nukkua aamupäivällä enkä koskaan nukkunut työpaikalla. Nukuin kymmenisen minuuttia ja jaksoin työpäivän loppuun. Työpöytä oli kova nukkua, joten seuraavana päivänä otin tyynyn kotoa mukaan, koska jotenkin ennakoin, etteivät päiväunet työpöydällä jäisi ainokaiseksi kokemukseksi. Olin niin sopeutunut pitkään jatkuneeseen ahdinkoon, että tyynesti otin vastaan, mitä elämä toi. Niinpä nukuin seuraavat päiväunet työpöydällä hieman pehmeämmin. Työpaikalla nukkuminen alkoi tuntua ihan normaalilta, kun se toistui päivästä toiseen. Odotin tietenkin tilanteen korjaantuvan.

 

Seuraavalla viikolla eräänä aamuna heti kahdeksalta juuri töihin tultuani olin aamupäiväunien tarpeessa ja väsymys oli aiempaa voimakkaampaa. Tajusin, etten ollut työkunnossa, tilani ei ollut lähellekään normaalia. Onneksi SiruPiru ei tuttuun tapaan vastannut puhelimeen. Hän varmaankin näki, että "älä vastaa" soitti. Railan sijainen vastasi Railan puhelimeen. Sijainen ei tiennyt, miten tämän olisi pitänyt mennä oikein eikä juoksuttanut puhelinta SiruPirulle. Tunsin uhmaa kertoessani, että työpäiväni vääjäämättömään kulkuun kuului nykyään päiväunet työpöydällä. En tarvinnut enää luhistuneita kulisseja. Kaikki oli todella epänormaalia, mutta minä vaan tyydyin siihen, mitä tapahtui. Sijainen kauhisteli, reagoi kertomaani! Se oli erikoinen kokemus Uudessa Uljaassa.

 

Jäin sairauslomalle muutamaa päivää ennen kesälomaa. Tunsin niin huonosti Uuden Uljaan vuosilomaohjeet minareettitorniin eristettynä, etten tiennyt, ettei lomapäiviä tarvinnut käyttää sairastamiseen. Ei ollut ketään kertomassa minulle tällaisista työntekijän oikeuksista. Tilani oli luonnollisestikin erittäin epänormaali, mutta en sitä täysin tajunnut enkä ainakaan jaksanut välittää. Puolikuntoisena lomaltapaluun kunniaksi jouduin taas viikoksi sairauslomalle. Eräänä päivänä minulla oli työsairauslääkärin soittoaika kello yhdeltä. Rupesin nukkumaan kymmeneltä aamulla enkä laittanut kelloa soimaan, koska kuvittelin herääväni puolen tunnin unien jälkeen. Heräsin vasta kahdelta järkyttyneenä siitä, että olin aamupäivällä nukkunut neljä tuntia. Unen tarve oli käsittämätön.

 

Seuraavan, elämäni viimeisen työviikon rämmin läpi niin, että lyhensin työpäiviä päivän lopusta ja peruin iltapäivän potilaat, koska jaksoin vain muutaman tunnin aamusta. Kellokortti meni yhä enemmän miinukselle.En osannut ikimaailmassa uumoillakaan, että elämäni viimeinen työpäivä oli tehty. Työpöydälle nukkumaan romahtamiseni jälkeen olin tehnyt vain 10 työpäivää. Jälkikäteen oikein harmitti, etten viimeisen kerran kellokorttia leimatessani tiennyt, mikä juhlahetki se oli. Viimeinen leimaus ja viimeinen kerta, kun astuin Uudesta Uljaasta ulos. Olisin pysähtynyt hetkeen, katsellut viimeisen kerran sitä tympeää aulaa, en kaihoisasti vaan pidätellen sisälläni kuplivaa naurua kuten epäluottamusmies heittäessään heipat minulle ja epäkiitolliselle pestilleen. Olisin siepannut lähtijäisiksi pullon Fresitaa kahvion viileäkaapista, juossut karkuun, nurkan takana nostanut jäähyväismaljan, tuutannut ilmoille fanfaarit, että pitäkää tunkionne. Että minun osaltani tämä oli nyt finito.

 

Oli mentävä taas työsairauslääkärille ja jäätävä sairauslomalle. Mieheni kuljetti minua, en pystynyt enää ajamaan autoa vaarantamatta liikennettä. Pystyin kävelemään työterveyshuollon ovenpieleen parkkeeratusta autosta vastaanottoaulan sohvalle pitkälleni ja kun työsairauslääkäri kutsui minut huoneeseensa, pyysin päästä makuulle tutkimuspöydälle, koska en pystynyt istumaan niin pitkään. Aloin nukahdella vastaanottoaulojen sohville. En enää koskaan odottanut vastaanottoja istuen, vaan minun oli hyväksyttävä tilani ja unohdettava sosiaalinen paine. Henkilökunta kävi herättämässä minua ja kysymässä, oliko kaikki kunnossa.

 

Jälkikäteen huomasin järkyttyneenä, että työsairauslääkärillä käynti oli merkitty mielenterveyskäynniksi. Itselleni oli pläkkiselvää, että ei mieleni vaan kehoni oli romahtanut. Hyvin pian työsairauslääkäri kyllä tuntui uskovan minua ja se antoi voimaa tuleviin taistoihin. Oli hyvä, että hän tunsi minut pitkästä aikaa. Pitemmän päälle mieheni alkoi käydä mukanani lääkärissä ja totesi työsairauslääkärille reilun puolen vuoden jälkeen, ettei uskonut minun enää palautuvan ennalleen. Huomasin, että työsairauslääkäri otti aiempaa vakavammin akkain kotkotukset, kun vastaanotolle minut kärrännyt ja minut 30 vuotta tuntenut perusjamppa oli silmin nähden huolissaan. Aloin saada sairauspäivärahaa komealla diagnoosirimpsulla kilpirauhasen vajaatoiminta, määrittelemätön masennus sekä väsymys ja voimattomuus. Terveyden edistäjästä, liikunnan ammattilaisesta, oli tullut sohvaperuna.

 

Oliko tämä vihonviimeinen loppuunpalaminen, kysyin joskus itseltäni, mutta ei minua tilani määritteleminen suuresti edes kiinnostanut. Olin päässyt turvaan. Olin menneen ulkopuolella, välinpitämätön, minulle riitti vain olla höllöttää. Sota oli jatkunut liian kauan. Olin käynyt oikeudenkäyntiä päässäni liian kauan. Toivottomuus oli karannut sielustani koko kehon voimattomuudeksi. Sietämätön kuormitus oli kestänyt liian kauan liian raskaana, joten terveyden menetykseni oli vaan jatkanut etenemistään Railan pienestä pintamaalista huolimatta. Tajusin liian myöhään, että minun ei olisi pitänyt palata kahden kuukauden työuupumussairauslomalta koskaan takaisin Uuteen Uljaaseen. Enhän hetkeäkään pohjimmiltani edes fantasioinut minkään muuttuvan SiruPirun alaisuudessa. Kirurgian poliklinikan hoitajista osa oli älynnyt irtisanoutua. Minä en ymmärtänyt poistua sairaasta työpaikasta ja niin sieltä sitten tulin ulos jalat ojossa. Minä olin tyhmistä tyhmin, joka jäi sairastumaan. Kehoni täytyi invalidisoida jalkani, etten enää palannut Uuteen Uljaaseen, kidutuskammiooni.

 

Lapsuuteni satukirjassa oli runo Vuodepeiton maa, jossa pikkupoika sairauspäivänään rakensi peitolleen jännittävän leikin laaksoineen, kukkuloineen ja tinasotamiehineen. Minun vuodepeiton maani oli nyt sohva ja pitemmän päälle yhä enemmän sänky ja aktiviteettina tietokone, palapelit, televisio ja Netflix. En tarvinnut enää jakkupukua, korkkareita, jumppatrikoita, rintsikoita, pyöräilykypärää, kampaa, herätyskelloa tai kalenteria. Olin elänyt töissä kalenterin ja kellon tahdittamana. Joka tasatunnille oli yleensä ollut merkintä palaverista tai potilasvastaanotosta. Nyt kalenterini saattoi olla tyhjä ilman yhtään merkintää täältä ikuisuuteen.

 

Parin sohvalla pötkötellyn kuukauden jälkeen tuli ensimmäisen kerran mieleen, onko parantumattomia sairauksia. Päätin tehdä elämästä niin hyvää, kun uusista palikoista pystyi. Ensimmäistä kertaa rumbavuosien jälkeen oli rajattomasti aikaa ja rauhaa. Jo koulupsykologiassa olin oppinut, että ihmismieli pyrki aina minän eheyteen. Vihdoin oli aika elää kuin viimeistä päivää, koska ei ollut mitään syytä odotella huomiseen. Ensimmäistä kertaa oli mahdollista elää hetkessä niin kuin elämänviisaudet olivat aina neuvoneet elämään. Pystyin keskittymään siihen, mikä minulle oli tärkeää. Ajattelin aivan uudenlaisia ajatuksia ja kuulin taas sisäisen ääneni. Kasvoin ihmisenä kolmessa vuodessa enemmän kuin vuosikymmeniin. Kaiken menemisen, tulemisen ja tekemisen jälkeen tutustuin aivan uuteen minään, positiiviseen, optimistiseen, iloiseen, onnelliseen ja humoristiseen.

 

Ei ollut enää tarvetta syödä SiruPirun sietämispilleriä. Jätin mielialalääkkeen pois ja jännäsin, palaisiko ahdistus. Oliko ahdistus pesiytynyt minuun pysyvästi vai oliko se ainoastaan Uuden Uljaan aikaansaannosta? Mielialani ei laskenut, se oli suuri ilon aihe minulle. Ei sillä ollut mitään syytä enää laskea. Ei minun ollut ollut paha olla kotona, vaikka Raila oli siihen viitannut. Ei edes työni ollut minua ahdistanut, vaikka SiruPiru oli syyttänyt mielenterveyteni menneen. Mielialani oli ihan yhtä hyvä kuin ennen SiruPirun varjostamaa aikaa. Minä en ollut ollut sairas enkä ongelma. Päinvastoin. Minä olin ollut niin terve, että olin reagoinut sairaaseen tilanteeseen ja pyytänyt muitakin siihen reagoimaan. En ollut alistunut hiljaisen hyväksynnän hipihiljaapiiriin ihastelemaan alastoman keisarinnan uusia vaatteita. Että olihan hän sentään loistava muutosarkkitehti vaikkakin paska esimies. Mutta olin ollut ainoa Uuden Uljaan ainoa Prinsessa Rohkea. Eihän piinani ketään muuta koskettanut, hehän olivat vain töissä Uudessa Uljaassa.

 

Paradoksaalisesti mieleni kulki aivan päinvastaiseen suuntaan kuin kehoni, mieleni oli terve ja vahva kuin rautakanki. Mielialani parani paranemistaan varsinkin, kun sairausloman kestettyä pari kuukautta mieleeni pätkähti huima ajatus: olinko vapautunut kiduttajastani pysyvästi? Olin taas subjekti omassa elämässäni, en enää objektin roolissa. Olin rento, hyvätuulinen oma itseni, kuin lukiotyttönä tai Janakkalan Paavon navetassa. Ei ollut enää tarvetta tehdä kenestäkään ilmoituksia eikä olla hankala häirikkö. Pidin enemmän uudesta minästäni. Näennäisesti surkeassa tilanteessani pystyin todella positiiviseen ajatteluun. Jos olisin saanut itse valita, olinko mieluummin mieleltäni terve sairaassa kehossa vai fyysisesti terve henkisesti pahoinvoivana, olisin valinnut terveen mielen ja sen onneksi sain pitää. Miss Giljotin ei ollut mieltäni pystynyt murtamaan.

 

Ei ollut makeampaa kuin SiruPirun sietämispillerin lopettamisen jälkeen livertää työsairauslääkärille: - Ei se vika ollut koskaan minun mielialassani, se vika oli Uudessa Uljaassa.

Ja makea oli työsairauslääkärin iloinen huikkaus: - No niin kuuluu olevan. Olet selvästikin seestynyt.

 

Oli kuitenkin hyvä saada myös psykiatrin arvio. Hän ei antanut tyhjiä lupauksia paranemisesta. Hän totesi minut puolessa tunnissa psyykkisesti tasapainoiseksi ja antoi täyspäisen paperit. Hän ei tarjonnut mielialalääkitystä, psykoterapiaa, mindfulnessia tai psykiatrista diagnoosia, vaan sanoi, että jos kaipaisin tukea rajun elämänmuutoksen vuoksi, voisin pyytää sitä heidän poliklinikaltaan. Vastasin, että minulla ei ollut siihen tarvetta ainakin tällä haavaa, koska pystyin käsittelemään muutosta itse ja läheisteni kanssa.