40 Väärä todistus lähimmäisestä

 

Ensimmäisen sairauslomavuoden lekottelin divaanilla sairauslomarahoilla, toisen liiton ansiosidonnaisilla. En palautunut. Romahdukseni oli niin raju, että minulle itselleni oli pläkkiselvää, että olisi ihme siitä palautua työkykyiseksi. Jotain oli minussa dramaattisesti muuttunut sekä fyysisesti että aivotoiminnan, muistamisen ja keskittymisen, osalta. Olin aivan stressi-intolerantti. En tietenkään ollut halunnut menettää terveyttäni, mutta tästä elämän yllätyskäänteestä päästä eroon SiruPirusta ja Uljaasta Uljaasta olin järjettömän huojentunut. Mitään hoitoa ei voimattomuuteeni keksitty eikä kukaan tuntunut odottavan minun paranevan. Olin mysteeri. Tällaisia sairauksia, joista kukaan ei ymmärtänyt mitään ja joista ei parantunut takaisin töihin, oli siis olemassa, vaikka niistä ei laajemmalti huudeltu. Annukka kertoi jonkun työpaikalla sairastuneen rintasyöpään ja jo puolen vuoden sairausloman palanneen töihin. Minun osaltani sen sijaan päivä päivältä näytti yhä todennäköisemmältä, etten enää koskaan palaisi Uuteen Uljaaseen ja sitä vastaan ei minulla ollut mitään.

 

Sairauslomalaisella oli yksi ikävä velvollisuus. "Auttajat" tulivat kotiini aika ajoin pitämään asiallisia työpaikkakiusaamiskokouksiaan. SiruPiru onneksi laiminlöi avoimesti nämäkin kokoukset, mistä olin tosi iloinen, ettei minulle jäänyt muistitahroja hänestä kotonani. Mieheni ei niihin myöskään enää halunnut osallistua enkä minä halunnut häntä mukaan, etteivät asialliset työpaikkakiusaamiskokoukset jäisi elämään puheisiimme. Kuvasin ”auttajille” toiminnanvajaustani, mutta he kysyivät, eikö minulla ollut mitään hyvää kerrottavaa toipumisesta. He halusivat puhua paranemisesta, työhönpaluusta ja työkokeilusta. Tilastani oli kuitenkin aika vaikea keksiä jotain hyvää tai edistymistä, mutta keksin minä hätäpäissäni, kun oikein kuumeisesti mietin, että kykeninhän minä kuselle vielä omin avuin. ”Auttajat” eivät edelleenkään ymmärtäneet minun sairastuneen pysyvästi, vaan luulivat minun tarvitsevan vain hiukan tuulettumista ennen kuin palaisin töihin. He ehdottivat minulle potkujen vaihtoehdoksi työkokeiluna kymmentä viikkotyötuntia ja etätyönä konsultaatiopuhelimeen vastaamista ja englanninkielisen ohjausmateriaalin valmistamista. Olisin saanut kotoa etäyhteyden potilastietojärjestelmään. Työssäni ei ollut mitään rankempaa kuin konsultaatiopuhelin. Minun pitäisi yrittää vastata saman tien henkilökunnan kaiken maailman kysymyksiin. Työn piti olla sellaista, että heidän kannattaisi maksaa siitä minulle. He eivät ymmärtäneet muutosta aivotoiminnoissani. He yliarvioivat täysin työkykyni tai tarkoituksella ehdottivat niin vaativia tehtäviä, etten voisi työkokeiluun ryhtyä. He eivät nähneet, mitä minulle oli tapahtunut heidän pedonkynsissään. Minulle oli pläkkiselvää, etten voinut missään tapauksessa ottaa konsultaatiopuhelimen kaltaista stressipesää kotiini. En kestänyt enää jatkuvaa valppaana oloa. Mikään maailmassa ei kiinnostanut minua vähemmän kuin Uusi Uljas missään muodossa. Terveydenhuollon työhön en olisi palannut, vaikka olisin parantunut. En kestänyt edes pientä kotoista stressiä, kun perheenjäsenet kiireissään etsivät kadonneita tavaroitaan. Kun jouduin järjestelemään potilaspapereitani, monien pinojen hallinta tuntui liian vaativalta ja olin aivan räjähtämäisillään verronkin, jos joku huikkasi silloin jotain ovenraosta. En kyennyt enää tekemään monta asiaa samanaikaisesti. Kalenterissa ei mielellään ollut kuin yksi tulevaisuuden merkintä kerrallaan. SiruPiru oli rassannut pääni stressillä pilalle. Sanoin ”auttajille” suoraan, että he yliarvioivat täysin suoritustasoni. Heidän utopioidessaan konsultaatiopuhelimesta minä mietin samaan aikaan, minkä palapelin seuraavaksi tekisin, kun he häipyisivät ja minulla olisi taas tuore sairauslomalappu. Minä imin vuorostaan nyt heistä viimeisenkin pisaran irti niin kuin he olivat tehneet minulle. Tiesin, että työni oli jo kokeiltu, suorituskykyni ja muistini oli palapelitasoa. Huomasin, että asioiden muistista palauttaminen vaikeutui samoin kuin uusien asioiden mieleen painaminen. "Auttajat" eivät tienneet, että olimme lähteneet aivan eri teille jo menneissä risteyksissä. He palasivat kokouksen lopuksi Uuden Uljaan hengissäsäilymiskamppailuun, minä sen sijaan rakensin palapeliä Toscanan pittoreskeista kujista.

 

Seuraavaan sohvani äärellä pidettyyn asialliseen työpaikkakiusaamispalaveriin mennessä Uudessa Uljaassa oli tapahtunut muutoksia. SiruPiru oli häipynyt Uudesta Uljaasta Helsinkiin. Lounela oli ollut hänelle vain ponnahduslauta, tallomisalusta. Mietin, mitä niin pahaa helsinkiläiset olivat tehneet, että saivat nyt vuorostaan SiruPirun sinne vaivoikseen. Harmittelin, kun vasta jälkikäteen kuulin Lounelan kerman pitäneen hänelle läksijäiset. Olisin hänen pihatielleen juhlien aattona käynyt murjaisemassa kakat. Raila puolestaan oli jäänyt salamyhkäiselle sairauslomalle. Kun hän palasi töihin, hän oli palannut pastellivärisistä minihameista takaisin murretun värisiin, turvallisiin keski-ikäisiin Prisman Ritva-kuoseihin.

 

Raila puheli menneen maailman juttuja. Hän kertoi, että esimieskysymykseni oli auki nyt SiruPirun häippästyä. Raila ei ollut realiteeteissa. Sanoin, haloo Raila, minulla ei tule olemaan esimiestä enää tässä elämässä. Töissä olisin tarvinnut esimiestä, työkyvyttömänä en esimiestä enää tarvinnut. Esimiespelleily oli ohi osaltani. Mitään esimiestä ei ollut koskaan ollutkaan, esimies oli vain Olympoksen kangastus, hallusinaatio ja keisarinnan uusia vaatteita. ”Auttajat” pitivät minua varmaan entistäkin pehmeepäisempänä, mutta minulle se oli yks paskanhailee. Raila sentään oli lakannut sopottamasta, ettei hän ollut esimieheni. Hän ei vieläkään ymmärtänyt minun sairastuneen pysyvästi, vaan luuli pääni tarvitsevan vain hiukan tuulettumista ennen kuin palaisin taas terveenä takaisin kantamaan Uuden Uljaan iestä.

 

Raila valehteli minulle päin naamaa, että keväällä ennen sairastumistani kaikki oli tuntunut olevan kunnossa. Työsairaushoitajahan oli vahingossa paljastanut minulle, että Raila ja SiruPiru olivat huomanneet minun olevan taas romahtamassa, mutta he eivät olleet puuttuneet asiaan. Mikä kaksinaamainen valehtelija Raila oli. En sanonut mitään, en halunnut käräyttää työsairaushoitajaa sivu suunsa puhumisesta, jottei hän menettäisi kalliisti varjelemaansa firman jatkosopimusta Uuden Uljaan kanssa. 

 

Tämä asiallinen työpaikkakiusaamiskokous jäi sitten vihonviimeiseksi, sillä tein kardinaalivirheen. Unohdin valittaa huonoa vointia ja vetää posket kuopalle säälittävästi. Sen sijaan annoin elämänriemuni pursuta vapaasti ulos. Olin liian tyytyväinen sairauslomalainen. Raila ei enää viitsinyt katsella euforista heinäpeltoelelyäni. Hän juhlapuhui, kiitteli, kehui uraani ja osaamistani, ryysti nenäänsä nenäliinaan, antoi yksipuolisen vastenmielisen käärmeenhalauksen ja lopuksi potkut. Uusi Uljas pääsi irti ongelmastaan, kuin kirurgi veitsellään se kaivoi minut irti kuin syöpäkasvaimen kupeestaan. 

 

Satumainen onni oli kohdannut minut. Alkoi ikikesäloma, jolle ei ollut näköpiirissä loppua. Vuosikymmeniin ensimmäisen kerran oli rajattomasti aikaa pysähtyä, kohdata itsensä ja elämänsä. Pääsin lopullisesti pois taistelulinjoilta, terveyden korkeimman ymmärtämisen asiantuntijoiden pedonkynsistä. Minun ei tarvitsisi enää koskaan mennä Uuteen Uljaaseen, sen asiallisiin työpaikkakiusaamiskokouksiin eikä kohdata SiruPirua, Railaa tai ”auttajiani”, kiduttajiani. Hyvästä tarkoituksestaan huolimatta asialliset työterveysneuvottelut olivat epäasiallisia, puhdasta kidutusta silloin, kun ongelman ydin oli väärä vallankäyttö eikä työntekijää pystytty auttamaan. Ne palvelivat vain systeemiä ja auttoivat kiusaajaa pesemään kätensä puhtaaksi verestä.

 

Potkujen päätteeksi huusin ”auttajille” kaksi minuuttia suoraa huutoa ja ulostin kaiken, minkä halusin. Olisi harmittanut, jos hampaankoloon olisi jäänyt murunenkaan Uusi Uljas -töhnää. Epäluottamusmies kysyi, syytinkö minä heitä. Kyllä, heidän olisi pitänyt auttaa minua ja viedä asiaa eteenpäin porras portaalta kuten minulle oli luvattu, heidän olisi pitänyt havahtua piinani vakavuuteen eikä vain suorittaa asiallisia työpaikkakiusaamiskokouksia ja laatia AVI:a varten asiallisia muistioita. Eikö kenelläkään ollut minkäänlaista vastuuta siitä, mitä minulle oli tapahtunut?

 

Vaihdoin kehittäjätunnustuspalkintokehykseen irtisanomisilmoituksen pitkään haaveilemistani potkuista. Uusi Uljas oli imenyt myrkkyhampaallaan viimeisenkin veripisarani. Työurani oli ollut paska reissu. Lauran yksi kysymys oli kovasti vavahduttanut minua. Oliko minulla ollut koskaan esimiestä, joka oli minun puolellani? Olin vastannut kysymyksellä: mikä se sellainen on? Nyt kuitenkin pystyin ensimmäisen kerran arvostamaan Olymposta. Olin erehtynyt pitämään sitä hitaana ja haluttomana laittamaan asiat kuntoon, mutta nyt se olikin topakka ja irtisanoi minut välittömästi, kun vuosi sairauslomaa täyttyi. Työsairauslääkäri ei ollut uskonut Uuden Uljaan irtisanovan minua, sillä hän muisti vain yhden muun sairastuneen tulleen aiemmin irtisanotuksi. Olin aikojen alussa kysynyt työvahingoittamisvaltuutetulta, saisinko potkut, jos tekisin valvontapyynnön AVI:iin. Tällöin työvahingoittamisvaltuutettu oli uhonnut, että jos Uusi Uljas niin toimisi, potkutkin vietäisiin AVI:iin. Missä työvahingoittamisvaltuutettu oli nyt? Mutta oikeasti hullu tyttö Huittisista oli vain iloinen ja huojentunut, että yhteinen matka Uuden Uljaan kanssa oli lopussa. Maistettuani taas ihmisarvoista elämää paluu Uuteen Uljaaseen olisi ollut mahdotonta. Kehoni kertoi, ettei se tässä elämässä enää palaisi työkuntoiseksi, pääni kertoi, että sekin oli rassattu pilalle. Olin loppuunpalanut stressi-intolerantti. Liian myöhään osasin kuunnella itseäni.

 

Jouduin vielä kerran potkujen jälkeen setvimään Railan kanssa työsuhteen päättymistä puhelimessa. En ollut saanut ilmoitusta irtisanomisesta ja menetin irtisanomisajan ja sen aikaisen työterveyshuollon. Arvattavasti Raila oli jättänyt potkuilmoituksen Iivana Julman postitettavaksi, että tämä menisi oikein, mutta Iivana oli kirjeellä perseensä pyyhkinyt. Raila sanoi, että kaikki oli mennyt minun kohdallani pieleen. Olimme kerrankin samaa mieltä, ihan vituiksi oli teillä tämä homma mennyt. Jokin oli muuttanut äänen Railan kellossa. Hän sanoi olevansa pahoillaan kaikesta siitä, mitä olimme joutuneet käymään läpi. Mistä hän ennen niin korskea nyt tunsi syyllisyyttä? Oliko hän vihdoin tajunnut, että se julma leikki, jota hän oli hihitellen leikkinyt SiruPirun tahtipuikon mukaan selkäni takana, olikin ollut minulle totta? Vastasin, että minä Prinsessa Rohkea olin päinvastoin ylpeä siitä, mitä olin käynyt läpi, että olin puolustanut oikeuksiani, joita Railankin olisi esimiehenä pitänyt puolustaa. Että esimiehenä hänellä oli vastuu työsuojelun toteutumisesta työpaikalla. Raila murtui. Hän piipitti, että ei hän ollut henkilökohtaisesti ollut asioista sitä mieltä, miten asemassaan oli joutunut toimimaan! Asemassaan? Koiranvirassaan? Oliko hänen asemansa SiruPirun laiminlyöntien peittelijänä sen arvoinen, että kannatti myydä ikuinen sielunsa kadotukseen? Hän myönsi antaneensa väärän todistuksen lähimmäisestään ja sanoi toivovansa, että saisin terveyteni taas tasapainoon. Kysyin, milloin hänelle, ikäiselleni naapurikunnan maalaistytölle, väärästä oli tullut oikea. Raila myönsi nyt senkin, että hän ajatteli minun sairastuneen työtilanteestani. Huusin hänelle: - Vittuako sinä sitä minulle tunnustat, olisit sanonut noin AVI:lle! Asia olisi mennyt lakimiehelle!

 

Raila ei kai muiden ”auttajien” lailla koskaan ymmärtänyt, miten tuskallisen ja epätoivoisen vuosikausien matkan olin tarponut heidän vain asiallisesti piipahtaessa tarinassani. He näkivät vain satunnaisia tapahtumia ja tulkitsivat ne kukin tavallaan. He eivät nähneet loputonta sisäistä oikeudenkäyntiäni ja kamppailua, joka itsessään aiheutti lopulta yhtä paljon kärsimystä kuin SiruPirun laiminlyönti. En uskonut Railan ymmärtäneen tekemäänsä pahaa. Olin ollut hänelle ensin palkittu terveydentekijä, sitten ihan mahdottomaksi käynyt pahoinvointihäirikkö ja systeemin rattaanpyörään kapulaa työntävä kiusanhenki. Vaikka olin ihan muuta kuvitellut, minusta oli tullut vielä hankalampi työntekijä kuin edeltäjäni, joka oli hengissä selvinnyt eläkkeelle. Esimiehillä oli luontainen keskinäinen liittouma työntekijöitä vastaan ja Railan oli ollut helpointa asettua vahvemman puolella. Kun purin vihaani ulos, Raila alkoi mustamaalata minua. Vasta nyt, kun minut oli eliminoitu pois, hän oli rehellinen ja havahtunut siihen, mitä minulle todella oli tapahtunut Olympoksen julmassa piiritanssissa. Että olin oikeasti menettänyt työni, työkykyni ja terveyteni. Että tämä oli ollut totta eikä leikkiä. Silti hän ei edelleenkään tehnyt mitään, koskapa minuun ei tämän jälkeen koskaan otettu Uudesta Uljaasta yhteyttä. Hänen moraalinen rohkeutensa riitti pyytää anteeksi kahden kesken, mutta ei julkisesti tehdä asialle mitään. Se oli silti enemmän kuin mitä kukaan muu teki. Kaikki muut vaikenivat.

 

Viimeisessä asiallisessa työpaikkakiusaamiskokouksessa olin luullut, että Raila nyyhki nenäliinaansa kurjaa kohtaloani, mutta mitä vielä. Hieman myöhemmin kuulin Annukalta, että Railan omakotitalo oli myynnissä ja hän oli muuttanut muiden eronneiden lailla keskustakaksioon koiran kanssa. SiruPirun muuttokuorman päällä oli kirsikkana komeillut Lounelan kunnan hallintojohtaja, Railan aviomies. Tervetuloa vaan toipumisremmiin, Raila. Jos olisit liittoutunut minun kanssani, hallintojohtajasi verhojen takaa eivät olisi minun hikiverkkarini vilahdelleet. Kuten olinkin ennakoinut, Raila sai kostonsa ilman, että minun tarvitsi liata käsiäni.

 

Viimeisen asiallisen työpaikkakiusaamiskokouksen jälkeen raatotautinen ruumiini makasi täysin voimattomana, mutta sieluni kohosi Uuden Uljaan länget lopullisesti heittäneenä. Siirryin loikoilemaan loppumattomaan heinäkuiseen heinäpeltoon. Nyt kun olin varmasti turvassa, vuosien saasta alkoi valtoimenaan virrata minusta ulos. Aloin kirjoittaa tarinaani. Muistin vuosien takaa tapaamisen terveysaseman entisen ylihoitajan kanssa. Hän murehti edelleen oltuaan eläkkeellä jo puoli vuotta, kuka mahtoi Uudessa Uljaassa sen ja sen homman huolehtia vai jäikö kokonaan tekemättä. Minä en murehtinut kesken jääneitä töitäni enkä surrut lounelalaisten terveyden tärveltymistä. Olympos ei ollut koskaan kaivannut neuvoja minulta. Pahat muistot saastuttivat hyvätkin muistot alkuvuosien flow’sta ja koskettavista potilaiden tervehtymistarinoista. Katselin Uutta Uljasta enää vain pyllysilmällä.

 

Jos kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin ollut kiltti tyttö, ihastellut keisarinnan uutta Gucci-takkia muiden mukana enkä olisi uinut yksin vastavirtaan, olisinko tänään terve?